Avainsana-arkisto: lukio

Kuka nyt lukioon menisi

Lukio on ihan turhaa yleissivistystä, kyllähän nyt maalaisjärjellä pärjää. Läksyihin hukkuu, on koeviikkoja ja kirjatkin maksavat. Mitä järkeä on lukioon menemisessä, kun ammattikoulu on paljon helpompaa? Ei tarvitse lukea turhia kirjoja ja pääsee heti oikeisiin töihin. Kuka nyt haluaisi odottaa, että alkaa saada palkkaa, kun ei kuitenkaan pääse mihinkään suoraan lukion jälkeen? Kuka edes haluaisi pyörittelemään papereita johonkin toimistoon? Sitähän lukioon menijät aikuisena tekevät. 

Näin puhui yläasteella koko luokkani. Tai no ei ihan, sanoja oli ainakin puolet enemmän, jos otetaan mukaan kaikki kiroilu, eikä kukaan tainnut edes puhua yleissivistyksestä. Tämä oli kuitenkin yleinen kanta ja moni oli samaa mieltä. 

Mietin pitkään, mistä ihmeestä tällainen ajattelu on peräisin. Lopulta päädyin siihen tulokseen, että useiden kohdalla asenteet tulevat vanhemmilta. 

Vanhempien asenteet vaikuttavat meihin nuoriin ihan huomaamatta. Perheen arvot, joita lapselle pienestä pitäen syötetään, tarttuvat tiukasti kiinni ajatusmaailmaan. Ne näkyvät vahvasti muun muassa valitessa jatko-opintopaikkaa. Kun nuoret kasvavat aikuiseksi ja saavat omia lapsia, nämä arvot siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Kärjistettynä, suvuista tulee joko vähän tai korkeasti koulutettuja. Sitten ihmetellään, miksi kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa. 

Monissa perheissä arvostetaan rahaa, mutta ei osata ajatella kaukonäköisesti. Monen mielestä pitää päästä vain nopeasti tienaamaan siitä huolimatta, että palkka pysyy yleensä paljon pienempänä, kuin jos menisi lukion kautta korkeakouluun ja sellaiselle alalle, joka kiinnostaa ja josta maksetaan oikeasti hyvin.  

Koulutus korreloi vahvasti elintasoon ja epäsuorasti myös onnellisuuteen, esimerkiksi turvallisuuden tunteen kautta. Miksei iso osa aikuisista siis tajua, että koulutus ei ehkä olekaan aivan turhaa?  

Monella nuorella, jolla olisi hyvät mahdollisuudet pärjätä lukiossa, on käsitys, että lukio on älyttömän vaikeaaHelposti päädytään muihin opiskelupaikkoihin ihan vain varmuuden vuoksi. 

Kaikille lukio ei sovi ja tietenkin ammattikouluun menevätkin voivat jatkaa opintojaan ammattikorkeakoulussa ja edetä urallaan, mutta on älytöntä, että itseä ei kannusteta haastamaan. 

Porukassa tyhmyys tiivistyy. Kun on monta, jotka syystä tai toisesta ovat ammattikoulun kannalla, he varmasti osaavat kehittää paljon syitä, miksi koulutus ei ole tärkeää, mutta kätevästi jättävät huomiotta tämän kanssa ristiriitaiset faktat. Tätä ei tietenkään kukaan itse huomaa, Neisserin havaintokehää kun opiskellaan vasta lukiossa psykologiantunneilla. 

Johtuuko vanhempien asenne epävarmuudesta ja häpeästä? Ehkä aikuinen olisi itse halunnut lukioon, mutta taidot eivät riittäneet. Tai sitten laiskuus vei voiton ja nyt hän kitkuttelee pienellä palkalla ja huonossa työssä, tyytymättömänä elämäänsä. Halutaan perustella omia valintoja, itselle ja muilleja todistaa, että ollaan tyytyväisiä omaan elämään. Helposti päädytään puolustuskannalle, kun jossain aivojen perukalla nakuttaa ajatus, että omat väitteet eivät ehkä olekaan tosia. 

 Vai onko kyse vain sivistymättömyydestä tai tyhmyydestä? Ehkä he eivät tiedä paremmasta ja muut, ei niin tavalliset työt esim. toimittaja tai elokuvaohjaaja, tuntuvat abstrakteiltaHeiltä helposti unohtuu, että julkisuudenhenkilöt ja poliitikot ovat kuitenkin tavallisia ihmisiä, joista monet ovat olleet samassa tilanteessa, kuin kuka tahansa muukin. Ero on osittain siinä, että toisille annetaan mahdollisuus. Ihan tavallisesta nuoresta voi tulla vaikka mitä, ja ainoana esteenä voi olla vanhempien ennakkoasenne koulutuksesta.  

Lukio antaa mahdollisuuksia, joita ei osaisi kuvitella. 

 

 

 

Pinja Hokkanen 

Mitä lukio opetti minulle? 

 Kun katson taaksepäin lukion alkuun eli yli kolmen vuoden päähän näen itsessäni monella tavalla erilaisen ihmisen. Vuosien varrella minussa on tiedon karttumisen lisäksi tapahtunut suuri muutos siinä, kuinka armollinen olen itseäni kohtaan. 

 Yläasteella aloin kiinnittämään arvosanoihini enemmän huomiota kuin aiemmin olin kiinnittänyt. Ehkä mielessäni oli hieman myös mahdollisimman moneen lukioon ovien aukeaminen, mutta enemmänkin kyseessä oli se, että tiesin pystyväni saamaan parempia arvosanoja. 

Kun sitten vuonna 2017 aloitin lukion jatkui mahdollisimman hyvien arvosanojen ylläpitäminen. Usein lukion aloittaville painotetaan, että lukiossa arvosanat laskevat peruskoulun tasolta, mutta itselläni inhokkioppiainettani lukuunottamatta arvosanani pysyivät samalla tasolla kuin ne yläasteella olivat olleet. 

Kuitenkin jo ensimmäisen lukiovuoteni lopulla aloin harkita lukio-opintojeni pidentämistä puolella vuodella. Päätökseen vaikutti muun muassa kahden pitkän kielen opiskelu ja muut ylimääräiset kurssit joita halusin suorittaa. Suuren kurssimäärän lisäksi aikaani vei vapaa-ajan harrastukset, jolloin aikaa pelkkään rentoutumiseen jäi omaan tarpeeseeni liian vähän.  

 

Toisen lukiovuoteni syksynä huomasin olevani todella uupunut. Nopea apu siihen oli yhden kurssin siirtäminen keväälle, mutta tajusin myös, etten voi jatkaa joka kurssista korkeimpien arvosanojen tavoittelemista. Kun olin jonkin aikaa opiskellut hieman rennommalla otteella, huomasin onnekseni että kurssiarvosanani pysyivät suurimmalta osin lähes entisellä tasolla, mutta myönnettäköön, että suosikkiaineeni kymppien vaihtuessa yseiksi olin kuitenkin hieman pettynyt. 

Yksi tärkeimmistä lukion aikana kokemistani oivalluksista on se, että vaikka opiskeleminen onkin tärkeä osa elämää, pitäisi jokaisen muistaa olevansa ihminen myös koulun ulkopuolella. Vaikka opiskeluun menee paljon aikaa, on tärkeää tehdä myös asioita joista nauttii. Kolme vuotta on kuitenkin jokseenkin pitkä aika ja sitä ei mielestäni kannata käyttää luomalla muistoja pelkästään kirjojen ääreltä. 

Myös omia arvosanatavoitteita asettaessa täytyy ottaa huomioon nämä koulunkäynnin ulkopuolelle jäävät asiat, sillä ne vaikuttavat niin jaksamiseen kuin ajankäyttöönkin. Vaikka laudatureja olisikin hieno saada, eivät alemmat arvosanat ole millään tavalla huonommuuden tunteen paikka, varsinkaan silloin kun lukuaikaa on uhrannut oman hyvinvointinsa ylläpitämiseen. Pitkällä aikavälillä enemmän merkitystä on kuitenkin omalla jaksamisella ja mielenterveydellä kuin yhtä arvosanaa paremmilla lukiotuloksilla. 13

Jäi lukiosta minulle tietysti myös muunlaisia muistoja: sain ainutkertaisia kokemuksia penkkareista, abiristeilyltä ja ylioppilaskirjoituksista. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja loin syvempiä ystävyyssuhteita jo aiemmin tapaamiini ihmisiin. Tällä hetkellä koen kuitenkin suurimman muutoksen, jonka lukioaika elämääni teki, tapahtuneen omassa ajattelutavassani ja siinä kuinka koen ympäröivän maailman. 

 

teksti: Ella-Roosa Mäkinen 

kuva: Pixabay

Videopelistä todellisuuteen ja monia muita penkkariasuja 

Moni odottaa penkkareita aina ensimmäisestä lukiovuodesta saakka. Aivan kuten vanhojen tansseja varten, myös penkkareita varten nähdään usein paljon vaivaa. Koska perinteenä on pukeutua johonkin asuun, sellainen täytyy suunnitella ja hankkia. Moni päätyy ostamaan sen valmiina, kun toiset näpertävät sen omin käsin.

Omaan asuuni sain inspiraation videopelistä Overwatch. Olin jo muutamaa vuotta aiemmin tilannut D.VA nimisen hahmon asun, joten päätin hyödyntää sitä. Sen lisäksi hankin ruskean peruukin otsatukalla ja valkoiset nilkkurit. Omalta osaltani asuni ei vaatinut kauheasti päänvaivaa. Suunnittelua ja työtä vaati kuitenkin ystäväni Johanneksen asu, joka oli myös samasta pelistä. Hänen hahmonsa McCreen asu piti tehdä lähes alusta asti itse, koska valmiit kokonaisuudet olivat melko kalliita tai ne eivät olisi välttämättä ehtineet ajoissa perille.

Askartelimme yhdessä ponchon ja robottikäden. Poncho leikattiin torkkuviltistä ja siihen maalattiin keltaiset yksityiskohdat. Robottikäsi syntyi pesuhanskasta ja ilmastointiteipistä. Muut asusteet olivat helpompia, sillä niitä varten tehtiin vain pieniä lisäyksiä. Esimerkiksi cowboyhattuun liimattiin luoteja ja peruukkia lyhennettiin saksilla. Hommaa oli yllättävän paljon eikä tähän riittänyt vain yksi päivä, mutta loppujen lopuksi saimme kaiken valmiiksi.

McCreen asu vaati paljon tarkkaa työtä, joka sisälsi muun muassa maalaamista ja liimaamista. Kuva: Iida Vartiainen

Loppujen lopuksi valitsemamme teema toimi erittäin hyvin ja asut näyttivät hyviltä – aivan kuten pelissä. Rekassa tosin tuli erittäin kylmä, joten vaatetta olisi voinut olla enemmän alla. Peruukkini meni tuulessa aivan takkuun ja sen myötä siitä tuli käyttökelvoton, mutta ajelu oli kyllä sen arvoista. En ainakaan nähnyt toisia samanlaisia, joten asumme taisivat olla melkoisen uniikkeja.

D.Va sekä McCree – kuin suoraan videopelistä. Kuva: Valtti Koivunen

Penkkaripäivän aikana näkyi toinen toistaan erikoisempia ja kekseliäämpiä asuja. Oli myös paljon perinteisiä, joita on näkynyt aiempina vuosina, mutta myös aivan uusia tulokkaita. Samken penkkariteemana oli tänä vuonna Sammon keskusvankila ja tähän liittyen näkyi muutama vankiasu. Selkeästi yksi tämän vuoden suosituimmista teemoista oli Rahapaja –sarja. Tällaisia asuja näkyi Samkessa, mutta myös muiden lukioiden rekoissa.

 Vankilateema näkyi koristeissa, mutta myös asuissa. Kuva: Valtti Koivunen

Rekkojen kyydistä pystyi bongaamaan eläimellistä menoa, kuten nämä kolme haita. Kuva: Valtti Koivunen

Kylmään kyytiin oli varauduttu ja moni piti asuaan päällä myös rekassa. Kuva: Valtti Koivunen

Teksti: Iida Vartiainen

Averett on ovi uusille mahdollisuuksille tulevaisuudessa 

Averett University on Yhdysvaltojen jatko-opiskelupaikka, joka tarjoaa suomalaisille ylioppilaille opiskelustipendejä.  Yliopistoa esiteltiin marraskuussa myös Sammon keskuslukion opiskelijoille. Pääsyvaatimuksena on suomalainen ylioppilastodistus ja lukion päättötodistus. Ne pitää ennen lopullista hyväksymistä käännättää.

-Päättötodistuksen keskiarvo tulee olla vähintään 7,0,  Averettin yliopiston Director of Admissions Joel Nester selittää.

-Ja jos aikoo lähteä Yhdysvaltoihin opiskelemaan, sitä varten pitää tietenkin hankkia viisumi, Averettin urheiluvalmentaja ja professori Vesa Hiltunen selventää.

Averettin yliopistoon hakijalta vaaditaan hyviä elämäntapoja.

-Lisäksi on tietenkin hyvä, että hakijalla on erinomainen keskiarvo, Nester selittää.

Jatko-opiskelupaikkana Averettista on monenlaista hyötyä, kertovat Nester ja Hiltunen. Heidän mukaansa siellä voi tavata uusia ihmisiä ja lisäksi pääsee puhumaan englantia ja kielitaitokehittyy muutenkin. Heidän mukaansa Averettiin on myös melko helppo päästä sisään, mutta valitettavasti sieltä myös helposti heitetään opiskelijoita myös ulos helposti.

Jatko-opiskelupaikka  Averettissa maksaa 30 000 dollaria per vuosi. Averett antaa avustusta noin 25 000 dollaria lukuvuotta kohden ja Kelalta saa ulkomaista opintotukea noin 5000 euroa lukuvuodelle.

-Kyseessä on siis suomalaisille tarkoitettu stipendi. ”Omaa” rahaa pitää olla noin 10 000 –15 000 euroa tai dollaria vuodelle, Nester havainnollistaa.

Averettista voi siirtyä työelämään suoritettuaan tutkinnon.

-Monet ovat jatkaneet Suomessa kauppatieteiden maisteriksi, sen jälkeen kun ovat valmistuneet Averettista. Tutkintoon voi opiskella myös lentäjän lupakirjat, kertoo Hiltunen.

Teksti ja kuvat: Sofia Tuohimaa 

Tietämättömän nuoren elämää 

Olen 19-vuotias nuori, joka käy lukion kolmeen ja puoleen vuoteen ja valmistun joulukuussa 2019. Pidensin lukioaikaani, sillä halusin vielä kirjoittaa yhden uuden aineen ja en todellakaan tiennyt, että mihin olisin hakenut jatko-opiskelemaan. Minulle toi lohtua, että saisin vielä hieman lisäaikaa suunnitella tulevaisuuden siirtojani tutussa ja turvallisessa lukiossa. Minä ja monet muutkin meistä yrittävät välttää välivuotta, koska sehän olisi ensimmäinen kerta ilman koulua ja pitäisi keksiä jotakin sille ajalle. Toisaalta on myös ihmisiä, jotka todellakin haluavat ja tarvitsevat välivuotta.  

En ole koskaan ollut, enkä varmastikaan tule koskaan olemaan kauhean hyvä koulussa. Olen sellainen keskiverto opiskelija, joka voisi saavuttaa hyviä tuloksia vain, jos olisin koko ajan oppikirjat kädessä. Valehtelisin jos väittäisin lukion olleen helppoa ja kivaa aikaa. Totta kai aina voisi opiskella enemmän ja olla motivoituneempi kouluhommia kohtaan. Silti kukaan ei voi tulla luokseni ja sanoa, että olisit voinut edes yrittää. Sappikiveni alkavat kiehumaan, jos joku kehtaa sanoa jollekin toiselle asioita, mistä hänellä ei ole oikeasti tietoa.  

Opiskelu on minullekin hitusen hankalaa, mutta en osaa edes kuvitella heitä, joilla on esimerkiksi lukihäiriö tai elämäntilanne muuten todella hankala. Joillakin voisi olla kovakin halu opiskella enemmän, mutta ei vain yksinkertaisesti ole vaadittavan paljon voimavaroja siihen. Ihmiset ymmärtävät hyvin, että kaikki eivät ole hyviä kaikessa, mutta pitäisi ymmärtää myös arvostaa heitäkin ihmisiä, jotka saavat ylioppilaskirjoituksista niitä huonompia arvosanoja. Joillekin se kirjoituksissa saatu A on erittäin iso saavutus ja vaikka itse ei olisi sitä mieltä, voisi silti olla onnellinen sen toisen puolesta.  

Tästä hyvänä aasinsiltana voisin todeta, että en usko pääseväni mihinkään jatko-opiskelupaikkaan suoraan todistuksellani. Mielestäni on siis hyvä pitää valintakokeet elossa, jotta kaikilla olisi mahdollisuus päästä haluamaansa paikkaan opiskelemaan. On kuulemma yleistä nykyään, että monikaan ei tiedä, mihin oikeasti haluaisi pyrkiä opiskelemaan. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että minulla ei ole kuin yksi ala, mikä voisi edes 90% varmuudella kiinnostaa.  

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ennen on pystynyt miettimään helposti, että ala-asteen jälkeen yläasteelle ja siitä lukioon. Silloin oli täysin selvät sävelet, mutta kaikki se helppous on mennyttä aikaa. Joskus sitä ajattelee, että olisi hauska päästä ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun elämä oli kavereiden kanssa leikkimistä ja velvollisuudet olivat kaukana tulevaisuudessa. Toki nykyään on paljon enemmän vapauksia kuin ennen.  

Kaikkien velvollisuuksien ja suuren epäröinnin keskellä, tulevaisuutta odottaa innolla. Sitä odottaa kaikkia niitä seikkailuja, joihin ikinä tuleekaan päätymään. On suuri halu tutustua uusiin ihmisiin ympäri Suomea ja maailmaa. Vaikka tulevaisuus näyttääkin aika-ajoin hyvin sumuiselta, sumu hälvenee, jos ei nyt päivä päivältä, niin ainakin viikko viikolta.  

 

Viivi Paloposki 

Lukio loppuu – No mitäs sitten? 

Lukion lähestyessä loppuaan, alkaa abeilla häämöttämään seuraava elämänvaihe. En edes muista, kuinka usein minulta on kysytty: ”No mitäs sitten?” viitaten lukiosta valmistumisen jälkeiseen elämään. No mitäs sitten? Yliopistoon, ammattikorkeaan, töihin, ulkomaille opiskelemaan, aupairiksi vai minne. Itseäni lukion lopun häämöttäessä jopa enemmän stressaa kouluarjen loppumisen jälkeinen elämä, mitä itse kirjoitukset. Lukiossa on selvät sävelet: ilmoittaudut kirjoituksiin, luet syksyn tai kevään kirjoja lävitse ja sitten kirjoitussalissa teet parhaasi. Ei siinä ole mitään sen ihmeellisempää. Sen sijaan kuin puhutaan lukion jälkeisestä elämästä, kaikki päätösvalta on sinulla: minne ja mitä menet opiskelemaan, miten vietät mahdollisen välivuotesi tai mitä ikinä sitten keksitkään. Tässä sinua ei välttämättä kukaan enää kädestä pitäen ohjasta, se on pelottavaa.

Vaikka lukiolaisilta tunnetusti kysytään jatko-opinto suunnitelmia, se että tietää mitä haluaa mennä opiskelemaan, ei itsessään riitä. Vaikka tiedän mitä haluan opiskella, ei se ole kuitenkaan ihan niin yksinkertaista. Välivuoden pitäminen ei välttämättä ole ”valinta” tai merkki siitä, että ei tiedä mitä haluaa opiskella. Todellisuudessa se on monille estämätön pakote. Kouluihin on vaikea päästä sisään, ja vaikka tulisi opiskeltua pääsykokeisiin vuoden ympäri, voi silti käydä niin huono tuuri, että kouluun pääsy lykkääntyy taas toisella vuodella. Tiedän monia, jotka haluaisivat päästä jo opiskelemaan haaveammattiaan, mutta eivät yksinkertaisesti pääse opiskelemaan, joten tällöin yhteiskunta käytännössä pakottaa pitämään välivuoden.

Lukion alussa tulee ajateltua, että lukion jälkeen menen sitten opiskelemaan sinne, ja sitten elämä vaan pyörii eteenpäin kuin juna. Todellisuudessa kaikki ei sujukaan niin selkeästi. Lukion loppua kohden olen kuullut monien sanovan, että tässä kohtaa alkaa kyseenalaistamaan kaikkea sitä, mitä on halunnut olla ja mitä on halunnut tavoitella. Unelmat alkavat tuntua kaukaisemmilta kuin koskaan, vaikka käytännössä ne ovat vain lähempänä. Kaikki ne asiat, mitkä tuntuivat kolme vuotta sitten itsestäänselvyyksiltä, tuntuu nyt mahdottomuuksilta. Tämä johtuu siitä, että silmien eteen isketään realiteetit ja kriteerit, mitä vaaditaan minnekin. Kaikki alkaa tuntua kuormittavalle ja kauhistuttavalle, mikään ei tunnu enää selkeältä tai järkevältä.

Entistä enemmän pelkoa myös lisää se, että tutut kaverit hajaantuvat eri paikkakunnille tai jopa eri maihin. Kaikki se tuttu ja turvallinen alkaa pikkuhiljaa hajota. Olen kuullut monien sanovan, että tuntuu kuin kaikki ympärillä olisi menemässä jonnekin ja tekemässä jotakin jännittävää, kun itse vain jumittaa paikallaan. Tämä välivuoden mukana tullut paikalla pysyminen, voi lisätä masentuneisuutta ja syrjäytymistä entistä enemmän. Jokaiselle on tärkeää kuulua johonkin yhteisöön ja kokea, että omalla elämällään on merkitystä. Mitä jos ei pääse opiskelemaan ja mahdollisella työpaikallakaan ei ole tiivistä yhteisöä? Suomessa pohditaan, kuinka nuoret aikuiset masentuvat ja syrjäytyvät, mutta eikö meidän yhteiskuntamme melkein jopa pakota siihen? Verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Iso-Britanniaan, Suomessa on vaikea päästä korkeakouluihin opiskelemaan. Suomessa välivuoden pito on useimmiten välttämätöntä, kuin taas Yhdysvalloissa se on enemmän henkilökohtainen valinta.

Välivuosikaan ei toki ole aina se huono vaihtoehto. Olen kuullut monien toteavan, että välivuoden pitäminen on auttanut paremmin heitä ymmärtämään itseään ja sitä, mitä haluaa itse elämältä. Töissä käyminen koulun sijasta voi auttaa ymmärtämään, että se haave ammatti ei ole olekaan se oikea vaihtoehto. Monille välivuoden aikana tapahtuu mielenmuutos, jossa aletaan aivan kuin uudelleen arvioimaan unelmien ja tavoitteiden merkitystä. Joillekin tämä voi olla hyvä asia, monet haluavatkin pitää vapaasta tahdosta välivuoden, toisille tämä taas voi olla petollista. Tiedän, että itse en pitäisi ”pakollisesta” välivuodesta. Toki välivuoden aikana voi matkustella, mennä aupairiksi tai hankkia muuta elämän kokemusta. Jos kuitenkin välivuosi ajaa epäilemään itseään enemmän ja enemmän, tulevaisuuden unelmista alkaa pikkuhiljaa muodostua niitä menneisyyden haaveita.

teksti: Oona Koivula

kuva: Flickr

lmastopaneeli avasi Sammon keskuslukion 10 vuoden SamkeCO2-ilmastoprojektin 

Ilmastopaneelissa kuultiin asiantuntijoilta harvemmin esiin tuotuja menettelytapoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Kaikki lukion toista vuotta käyvät opiskelijat pääsivät seuraamaan tapahtumaa koulupäivän aikana.

Sammon keskuslukiolla järjestettiin ilmastopaneeli toisen vuoden opiskelijoille keskiviikkona 4.9. 2019. Paikalla oli viisi eri lähtökohdista tullutta ja asiaansa perehtynyttä puhujaa, jotka juontajien johdolla pääsivät kommentoimaan ajankohtaisia, ilmastonmuutokseen liittyviä tekijöitä. Paneelissa kuultiin yllättävän erilaisia kantoja siihen verrattuna, miten ilmastonmuutoksesta on viime aikoina puhuttu.

Panelisteina toimivat Senja Forsman (S-ryhmän vastuullisuuspäällikkö), Paula Kivimaa (tutkimusprofessori, Ilmasto ja yhteiskunta, Suomen ympäristökeskus), Iiro Parhankangas (energiatekniikan opiskelija Tampereen yliopistossa, Suomen Ekomodernistit hallituksen jäsen), Miikka Evesti (NordicGreenSolutions toimitusjohtaja) ja Sonja Viljamaa (Lempäälän lukio, Ilmastosoturit).

Paneeliin oli valmistauduttu etukäteen diojen muodossa. Keskustelun apuna käytettiin yleisön mielipidekyselyä, joka oli tehty ennen paneelia.

Juontajina toimivat toimittaja Elli Harju ja Sammon keskuslukion opiskelijakunnan puheenjohtaja Paul Pellas. Tilaisuuden avasi Tampereen kaupungin ympäristö- ja kehitysjohtaja Kari Kankaala painottaen omia pieniä tekoja ilmastonmuutoksen hyväksi sekä oman asenteen avulla muihin vaikuttamista.

Paneelissa keskityttiin ilmastonmuutoksen kannalta neljään kiperään teemaan: energiaan, liikkumiseen, ruokaan ja kulutukseen. Asiantuntijoiden puheenvuorot nostivat esiin myös harvemmin kuultuja mielipiteitä. Paneelissa kehittyi keskustelu muun muassa siitä, että radikaaleja toimenpiteitä ei välttämättä aina pystytä tekemään. Tärkeintä olisi keskittyä omaan tonttiin ja oman ajattelutavan muuttamiseen.

Paneelissa nousi esille myös se fakta, että ilmastonmuutosta ei pysäytetä hetkessä, vaan se on monien asioiden summa. Eikä kaikesta tarvitse luopua. Voisi esimerkiksi valita yhden itselle tärkeän asian, kuten lihan syönnin, ja tehdä muilla tahoilla ilmastonmuutosta vastaan pyrkivää toimintaa.

Paneeli käynnisti nyt kymmenen vuotta kestävän SamkeCO2-projektin, jonka tarkoitus on tehdä eri keinoin Sammon keskuslukiosta hiilineutraalimpi vuoteen 2030 mennessä.

Panelistien joukossa oli puhumassa lukioikäisiä sekä vanhoja ilmastosankareita. Sonja Viljamaa on yksi nuoremman sukupolven ilmastoaktivisteista.

Teksti: Elli Kuoppala

Kuvat: Ville Syrjäkoski

Opot valloittivat Samken 

Coulutus Coctail –messut on opinto-ohjaajille suunnattu tapahtuma, joka järjestettiin tänä vuonna Sammon keskuslukiossa. Paikalle oli kutsuttu Pirkanmaan opoja, joilla on ohjattavana toiselle asteelle pyrkiviä oppilaita. Opoille esittäytyi suurin osa Pirkanmaan toisen asteen koulutuksen järjestäjistä, jotka esittelivät koulujaan standeilla. Paikalla yli 130 opoa ja 27 esittelypistettä.

Outi Kotilainen Pikkolan koulusta toimii kolmatta vuotta opona. Kotilainen lähti opoksi halusta laajentaa omaa osaamistaan, musiikin opettajan hommat eivät yksinään riittäneet. Oppilaat antavat Kotilaiselle voimaa joka päivä. Myös Kangasalan opolla kiirettä riittää. Kotilainen rakastaa työssään sitä, kun oppilaalla syttyy valo silmiin, kun tajuaa mitä isona haluaa tehdä. Kotilainen muistuttaakin, että itseensä tutustuminen on tärkeää. Hänen mielestään ihanaa on myös, kun oppilaat huomaavat omia vahvuuksiaan. Kotilainen ei ole ennen ollut Coulutus coctail –messuilla ja toivoikin messuilta tajunnan laajenemista. Toivotaan, että tapahtuma oli Kotilaisen odotusten mukainen.

Päivi Hursti Virtain yläkoulusta on toiminut opona jo 26 vuotta. Virtain yläkoulussa Hursti on saanut olla 16 vuotta. Nuoret antavat Hurstille voimaa hoitaa ikävämpiä paperihommia. Hurstilla on hyvin mielenkiintoinen ja vauhdikas tapa, siihen miten päätyi opoksi: Hurstilla oli ainoastaan yksi yö aikaa miettiä, haluaisiko hän opoksi vai ei. Kaikki lähti siitä, että opo oli ammattioppilaitoksessa eläköitymässä ja tilalle tarvittiin uusi. Niinpä Hursti lähti opoksi opettajantutkinnolla. 7 vuoden jälkeen Hursti kouluttautui virallisesti opoksi.

Etelä-Hervannan koulussa työskentelevä Tuula Weijo on toiminut opona vuodesta 1996 lähtien. Näistä vuosista viimeiset viisi hän on viettänyt Hervannassa. Ennen opinto-ohjaajaksi ryhtymistä hän oli jo tekemisissä nuorten kanssa, sillä toimi liikunnanopettajana. Opon työssä parasta on Weijon mukaan nuorten kohtaaminen, monipuolisuus ja ylipäätään nuoret.

Minna Anttilalla on ollut muita ammatteja ennen opoksi ryhtymistä. Hän on työskennellyt opinto-ohjaajana yhteensä 15 vuotta, nykyään hän on Ylöjärvellä 10-luokkalaisten opona. Anttila kertoo, että onnistumisen tunteita tulee työssä todella usein. Hän saa voimaa siitä, kun näkee, että nuori onnistuu asiassa, jossa on aiemmin ollut hankaluuksia.

Anttilan ja Weijon terveiset omalle lukioikäiselle itselleen liittyvät kummatkin kuuntelemiseen. Weijo kehottaisi kuuntelemaan itseään enemmän, kun taas Anttila kannustaisi sen ikäistä itseään kuuntelemaan muita.

Pirkkalassa Suupanniityn koulussa opinto-ohjaajana toimii Marita Linnala. Hän ryhtyi opoksi 18 vuotta sitten, koska työ nuorten parissa kiinnosti. Työ houkutteli myös, koska opinto-ohjaajana oleminen on niin muuttuvaa työtä: haasteet eivät lopu kesken. Hänestä parasta on, kun vuosien päästä ohjattuna ollut nuori, jolla on ollut hankaluuksia, tulee kiittämään avusta.

Messuilla käyminen on opoille tärkeää, koska työ on niin nopeasti muuttuvaa. Aloja kuolee ja aloja syntyy, joten opojen on oltava tietoisia tarjonnasta, jota esittelevät oppilailleen. Vaikka messuilla pääideana on uuden tiedon saanti, vähintäänkin yhtä mielekästä on tavata uusia ja vanhoja kollegoita. Coulutus coctail –messuilla uusilla opoilla on hieno mahdollisuus verkostoitua.

Teksti ja kuvat:  Leila Ali & Liinu Nieminen

Sateinen, mutta vauhdikas Viikinsaaripäivä tuutorin silmin – käteen jäi kipeä kurkku, mutta hyvä mieli

Elokuun puolessavälissä oli taas uusien ykkösten aika suunnata Viikinsaareen ryhmäytymispäivää varten. Aamu alkoi Laukontorilta, jonne itse saavuin noin kaksikymmentä minuuttia ennen yhdeksää. Vähitellen tori alkoi täyttyä ensimmäisen vuoden opiskelijoista, jotka pikaisesti hakeutuivat kavereidensa tai oman ohjausryhmänsä luokse. Taivas enteili sadetta, mutta siihen suurin osa oli osannut varautua sääennusteiden ansiosta. Siitä huolimatta kaikki vaikuttivat hyväntuulisilta ja olevan valmiina päivään.

 Nousimme kahteen Hopealinjojen laivoihin ja matka kohti Viikinsaarta alkoi. Minulle ja kaikille muille tuutoreille tämä oli jo toinen kerta siellä. Luonnollisesti olimme vuosi sitten itse olleet samassa tilanteessa kuin missä ykköset olivat nyt. Viime vuonna laivamatkaa oli viihdyttänyt pelkästään oma puhelin tai kaverin seura, mutta tällä kertaa saimme katsella Sammon keskuslukion ykkösille järjestämää soutukilpailua.

Saareen päästyämme aloimme valmistella rasteja. Alun perin minun ei ollut tarkoitus pitää rastiani yksin, mutta sairastapauksen takia parini joutui siirtymään tuuraajaksi toisaalle. Päätin kuitenkin, että vedän leikkini täysillä jokaiselle ryhmälle, vaikka yksin olenkin. Ideana leikissä oli tehdä ryhmittäin still-kuvia, eli muodostaa porukalla yksi iso paikallaan oleva asetelma tietystä paikasta. Aiheina olivat esimerkiksi hevostalli ja sairaala.

Pian ryhmäytymispäivä saatiin käyntiin ja ryhmät alkoivat kiertää eri rasteja järjestyksessä. Yllätyin positiivisesti, kuinka opiskelijat lähtivät mukaan leikkiini ja saivat muodostettua todella luovia kuvia. Vettä alkoi tippua entistä kovemmin taivaalta, mutta se ei menoa haitannut. Muillakin rasteilla oli vauhtia, ainakin mitä sivusilmällä kerkesin huomata. Leikistäni jäi loppuun lähes joka kerta niin paljon aikaa, että loppuun leikkijät muodostivat yhdessä yhden ison asetelman.

Aika kului todella nopeasti. Ei mennyt kauaakaan, kun kaikki ryhmät olivat kiertäneet jokaisen rastin ja oli aika lopettaa siltä osin. Touhuttu ja tutustuttu oli kuitenkin jo pari tuntia, joten nälkähän siinä tuli. Voin myöntää, että kyllä sämpylä ja pillimehu maistui todella hyvälle onnistuneen leikin ohjaamisen jälkeen. Syötyämme oli aika kokoontua yhteen ja palkita jokaisesta ryhmästä paras kannustaja sekä aktiivisin ryhmä. Tunnelma oli katossa, kun voittajat saapuivat eteen hakemaan palkintojaan. Voitto oli kaikille yllätys, sillä emme maininneet kilpailusta missään vaiheessa.

Viikinsaaresta jäi tänä vuonna käteen kipeä kurkku, mutta hyvä mieli. Vaikka luulin varustautuneeni kunnolla sateeseen, onnistuin silti vilustuttamaan itseni. Siitä huolimatta uskon, että päivän ansiosta uudet opiskelijat tuntevat ryhmänsä ainakin hieman paremmin ja lukiotaipaleesta tulee heille erinomainen. Pienen gallupin perusteella ykköset olivat tyytyväisiä päivään, joten sanoisin ryhmäytyksen sateesta huolimatta onnistuneen.

Iida Vartiainen