Avainsana-arkisto: kirja

Mun kirjapäiväkirja: Matkantekijä-kirjasarjan toinen osa ei myöskään jättänyt kylmäksi 

Diana Gabaldonin kirjoittaman Muukalainen-romaanin jälkeen luin Matkantekijä-sarjan toisen osan, Sudenkorennon. Tämä oli edellistä osaa paljon intensiivisempi niin juoneltaan kuin henkilöiden välisiltä suhteiltakin. 

Clairen tarinaa jatketaan hieman erilaisessa muodossa, nimittäin muistelmana. Claire kertoo tyttärelleen Briannalle koko tarinan siitä, miten hän itse sai alkunsa ja mitä hänen biologiselle isälleen ja Clairelle itselleen tapahtui. Clairen ja Jamien syvä rakkaustarina saa riipivän surullisen lopun, vai loppuuko se sittenkään vielä tässä kirjassa?  

Tämä kirja sai tunteet pintaan. Hieno, mutkaton ja tunteet hienosti lukijalle välittävä kerronta oli aivan mahtavaa lukea. Tähänkin kirjaan upposi välillä niin, että kadotti ajantajun. 

Kirjassa esiteltiin yksi, jos toinenkin uusi henkilö, mutta jäin miettimään eniten Rogerin suhdetta Clairen tyttäreen Briannaan. Jään innolla odottamaan, miten hänen käy vai käykö ollenkaan seuraavassa osassa. 

Diana Gabaldonin kirjat näyttävät olevan tunnusomaisesti hyviä pakokeinoja arjesta. Tätä Matkantekijä-sarjaa lukiessa fyysinen maailma tuntuu unohtuvan välillä kokonaan. Tässä olisi siis erittäin hyvä vastapaino lukioarjelle, erittäin iso vink vink kiireisille lukiolaisille. 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala. 

Mun kirjapäiväkirja: Filosofiaa ja fantasiaa Jostein Gaarderin kirjassa Pasianssimysteerio 

Olen lukenut jo muutamia muita kirjoja Jostein Gaarderilta eikä Pasianssimysteerio jäänyt niiden varjoon. Tuttuun tapaansa Gaarder syventyy tässäkin kirjassa pieniin, vaikkakin samalla hyvin suuriin, filosofisiin kysymyksiin. Tuttuun tapaansa hän käytti apunaan korttipakkaa, kääpiötä ja korttipakan korteista eritoten jokeria.

Pasianssimysteerion juoni kulkee pojan matkassa, joka on isänsä kanssa lähtenyt hakemaan äitiään Ateenan muotimaailmasta, jonne äiti hukkasi itsensä vuosia sitten. Isän ja pojan tupakkatauot tuovat hyviä hetkiä filosofoinnille ja matkan varrella tapahtuu paljon uskomattomia, sanoisinko jopa fantasiamaailmoihin kuuluvia, tapahtumia.

Kaikki kirjassa esiintyvät tapahtumat eivät edes tapahdu heidän aikanaan tai liity suoraan poikaan ja isään. Päätapahtumien ohella pääsee seuraamaan Pullakirjassa kerrottua puolitoista vuosisataa vanhaa kertomusta. Näin ollen kirjassa seurataan kahta erillistä tapahtumaketjua samaan aikaan.

Gaarderin kirjoja lukiessa pääsee aina ajattelemaan omilla aivoilla eli teos ei ollut pelkkää hupilukemista. Kirjan lukemisen jälkeen kuitenkin tuntui hyvältä ja kirja oli lukukokemuksena itselleni tärkeä. Pidän Gaarderia yhtenä fiksuimpana filosofikirjailijana ja oli mielenkiintoista päästä jälleen seuraamaan hänen ajatuksenkulkuaan.

Tämä kirja voisi olla yksi Jostein Gaarderin yritys saada muutkin ihmiset hänen lisäkseen ajattelemaan maailmaa ja meitä ihmisiä filosofisesti sekä näiden molempien alkuperää ja tarkoitusta. Voisi olla niin, että Gaarder tuntee itsensä jokeriksi tässä valtavan suuressa pasianssissa.

Vaikka mainitsin, että kirja oli rankka lukea, en silti määrittelisi tätä tyypilliseksi tieteelliseksi filosofisoinniksi. Kirjan sisään mahtui paljon fantasiaa, mikä teki kirjasta hauskemman. Toki se, että lukija pitää filosofisoinnista, on iso tekijä hyvän lukukokemuksen takaamiseksi tämän kirjan kohdalla.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Mun kirjapäiväkirja: Matkantekijä-sarjan toinen osa ei myöskään jättänyt kylmäksi

Diana Gabaldonin kirjoittaman Muukalainen-romaanin jälkeen luin Matkantekijä-sarjan toisen osan, Sudenkorennon. Tämä oli edellistä osaa paljon intensiivisempi niin juoneltaan kuin henkilöiden välisiltä suhteilta.

Clairen tarinaa jatketaan hieman erilaisessa muodossa, nimittäin muistelman muodossa. Claire kertoo tyttärelleen Briannalle koko tarinan siitä, miten hän itse sai alkunsa ja mitä hänen biologiselle isälleen ja Clairelle itselleen tapahtui. Clairen ja Jamien syvä rakkaustarina saa riipivän surullisen lopun, vai loppuuko se sittenkään vielä tässä kirjassa?

Tämä kirja sai tunteet pintaan. Hieno, mutkaton ja tunteet hienosti lukijalle välittävä kerronta, jota oli mahtavaa lukea. Tähänkin kirjaan upposi välillä, niin että kadotti melkein ajantajun.

Kirjassa esiteltiin yksi, jos toinenkin uusi henkilö, mutta jäin miettimään eniten Rogerin suhdetta Clairen tyttäreen Briannaan. Jään innolla odottamaan, miten hänen käy vai käykö ollenkaan seuraavassa osassa.

Diana Gabaldonin kirjat näyttävät olevan tunnusomaisesti hyviä pakokeinoja arjen kulusta. Tätä Matkantekijä-sarjaa lukiessa fyysinen maailma tuntuu välillä unohtuvan kokonaan. Tässä olisi siis erittäin hyvä vastapaino lukioarjelle, vink vink kiireisille lukiolaisille.

 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Mun kirjapäiväkirja: Fantasiamaailmoihin Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan johdolla

Diana Gabaldonin romaani Muukalainen on ensimmäinen osa fantasiasarjaa nimeltä Matkantekijä ja kertoo Clairesta, joka joutuu yllättäen aikamatkustamaan kaksisataa vuotta ajassa taaksepäin. Edelliseen aikaan jää aviomies, mutta pian Claire on naimisissa myös kaksisataa vuotta sitä ennen komean ja lainsuojattoman skotin kanssa. Lopulta käy niin, että Claire tajuaa rakastavansa kumpaakin miestä, mutta joutuu valita jommankumman toisesta.

Kirjaa pystyi lukemaan nopealla tahdilla ja siihen kirjoitettuun maailmaan sukelsi ja upposi helposti. Saatoin alkaa lukea tätä kirjaa ja pian huomata lukeneeni sata sivua eteenpäin hujauksessa. Päälle 800 sivuinen teos ei siis ollut pitkästyttävää luettavaa, vaan päinvastoin mielekästä.

2002-luvulla julkaistu suomennos alkuperäisin englannin kielisestä versiosta oli muuten hyvin suomennettu, mutta välillä huomasin kirjassa vanhahkoja kielioppeja. Esimerkiksi koska-sanalla alkavia sivulauseita ei juurikaan näkynyt. Ne oli korvattu kummallisilla siksi-lauseilla. En ole ennen törmännyt tällaiseen kielioppimuotoon, jossa sivulause aloitetaan sanalla siksi ja sen jälkeen sitä jatketaan objekteilla ja muilla lauseenjäsenillä. Vasta viimeisenä tulee predikaatti, mikä hämmästyttää minua edelleen suuresti.

Pidin kirjan aitoudesta ja ihmisten alkukantaisimmat halut esiin tuovasta teemasta. Luonnon lakien mukaan elävien skottien luonne toi hauskuutta sekä raakuutta kirjaan.

Claire oli päähenkilöksi aivan loistava valinta, koska hän poikkesi muusta väkijoukosta. Päättäväinen, järkeä käyttävä sekä itsenäinen nainen oli 1700-luvulla poikkeus muiden joukossa, koska naisten asemaa ei ollut parannettu yhtä paljon kuin ajassa, johon Claire syntyi. Tämä loi hauskan kontrastin raakojen skottimiesten ja omanarvontuntonsa tietävän englantilaisnaisen välille.

Kirjassa sivutaan myös skotlantilaisten ja englantilaisten välistä historiaa sekä jakobiittikapinan alkuvaiheita. Kirjaan mahtui siis paljon, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen ja monipuolisen luettavan.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Mun kirjapäiväkirja: Allen Ginsberg; Huudon jälkeen 

Viime osassa kerroin Allen Ginsbergin suomenkielisestä Luurankohuutoja kokoelmasta. Toinen vastaava kokoelma Ginsbergiltä on Huudon jälkeen. Tämä kokoelma julkaistiin ennen Luurankohuutoja, mutta minä luin kokoelmat ikään kuin väärässä järjestyksessä. Näiden lukujärjestyksellä ei ole mielestäni väliä, koska kokoelmissa esiintyy yksittäisiä runoja, eikä yhtä samaa tarinaa.

Verrattuna Luurankohuutoja-kirjaan Huudon jälkeen-kirjassa on enemmän politiikkaa sekä Toisen maailmansodan jälkeistä ja aikaista mietiskelyä. Tämä kokoelma sisältää myös vaikeammin ymmärrettäviä tekstejä. Välillä minusta tuntui lukiessa siltä, ettei yleissivistykseni riittänyt joidenkin tekstien todelliseen ymmärtämiseen. Joukossa on myös tarinanomaisia ja pinnallisesti helpommin ymmärrettäviä kertomuksia, kuten Valkoinen käärinliina ja Musta käärinliina. Saattoi näidenkin tekstien rivien väliin jäädä paljon minulle täysin tunnistamatonta.

Jos pitäisi etsiä jotain yhteistä Huudon jälkeen kokoelmalle ja sitä seuranneelle Luurankohuutoja-kokoelmalle, niin näitä piirteitä ovat homouden vaivaton esille tuominen, seksuaalisuus ja kokoelman rakenne. Molemmissa kokoelmissa kaksi viimeistä runoa olivat hyvin vaikuttavia, vaikkakin eri tavalla. Luurankohuutoja päättyi synkkään tunnelmaan, kun taas Huudon jälkeen loppui Syksyn lehdet runoon, joka päättyy näin: ”hetkeä ennen kuin harjaan hiukseni, olen onnellinen / etten ole vielä ruumis.”

Musta käärinliina, jonka ehdin jo aiemmin mainita, teki ison vaikutuksen. Runo kertoi Ginsbergin unesta, jossa tämä tappoi äitinsä, paljasti sen hajamielisenä tutulleen ja mietti samalla mitä asialle tekisi. Tekstiä lukiessa saattoi jo arvuutella, että kyseessä ei voi olla muu kuin uni. Vakuuttavan kerronnan takia vasta silloin, kun se sanottiin suoraan tekstissä, saattoi hengähtää ja varmasti todeta, että se ei ollut totta. Vaikuttava, kirkas, selkeä ja todentuntuinen kerronta teki tästä tekstistä muista erottuvan.

Itse pidän runoista paljon. Erityisesti pidän runoista, joista ei näe kaikkea sisältöä pelkästään lukemalla. Vaikka runomakuni on tämän tyyppinen, antoi Ginsberg haastetta aivan riittämiin, ehkä jopa hieman liikaa yleissivistykseni tasoon nähden.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

 

Mun kirjapäiväkirja: Luurankohuutoja Allen Ginsbergiltä meidän elävien keskuuteen 

Allen Ginsberg on mun mielestä yksiä 1900-luvun mielenkiintoisimpia kirjailijoita ja persoonia. Ginsberg oli avoimesti juutalais- sekä homorunoilija, minkä takia hänen työnsä oli välillä lievästi sanottuna hankalaa.

Ensimmäinen teos, jonka luin Ginsbergiltä, oli Luurankohuutoja. Se on suomennoskokoelman viimeinen teos. Itseäni hieman harmittaa se, etten ole vieläkään saanut tämän suomennostrilogian ensimmäistä osaa, nimeltään Huutoja, käsiini.

Kokoelmasta löytyy monenlaista sisältöä. Inspiraation lähteinä on toiminut niin paskantaminen ja seksuaalisuus kuin poliittiset kärjistymiset ja kaikki muu siltä väliltä. Allen Ginsbergin kirjotustyyliin kuuluu mitä ilmeisimmin mutkattomuus, aitous ja oikeudenmukaisuuden tavoitteleminen.

Isoimman vaikutuksen minuun teki se, että runoissa tuodaan kainostelematta esiin homous sekä seksuaalinen elämä, jotka olivat hankalia asioita puhua julkisesti vielä sinä aikana, kun Ginsberg oli nämä kirjoittanut.

Erityisen vaikutuksen teki runo nimeltä Uni, joka oli kirjoitettu vain noin kuukautta ennen Ginsbergin kuolemaa. Siitä siirryttiin järjestyksessä viimeiseen runoon kokoelmassa. Tämä viimeinen runo, nimeltään Juttuja joita en tee (Nostalgioita) on kuin Ginsbergin muistelma koko elämänsä ajalta. Tämä kirjoitettiin alle viikkoa ennen, kuin Ginsberg lopulta menehtyi. Runo päättyykin siihen, miten hän näkee tulevaisuuden itsensä vain tuhkauurnassa, eikä missään muualla. Siinä hän olikin valitettavasti oikeassa.

 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

 

Mun kirjapäiväkirja: John Lennonista ja fanfictionista 

Moi! Mun nimi on Elli ja alan pitämään juttusarjaa nimeltä Mun kirjapäiväkirja. Kirjoitan tänne mun omia ajatuksia kirjoista, joita olen itse hiljattain lukenut. Pyrin pitämään osat lyhyinä sekä vaihtelemaan kirjojen genrejä, jotta kaikille löytyisi jotain uutta ja mielenkiintoista luettavaa.

Tämän ensimmäisen postauksen kirjan olen lukenut kesäloman alussa. Jos etsit kirjaa, jonka avulla haluat vain rentoutua ja viettää aikaa, on tässä hyvä esimerkki sellaisesta.

Eva Dozzin fanfiction-romaani Vihaan sinua, John Lennon kertoo Katjasta, John Lennonista ja heidän yhdessä saamansa tyttären elämästä. Tarinaa kerrotaan vuorotellen Katjan ja Lennonin näkökulmista. Kirjan lopulla päästään seuraamaan myös heidän tyttärensä ajatusten kulkua.

Kirja oli mukaansatempaava. Kirjassa yhdistettiin faktaa ja fiktiota ja näiden kahden rajaa oli välillä hankala huomata. Tekstissä huomasin valitettavan paljon pieniä kirjoitusvirheitä, mikä oli häiritsevä seikka sujuvan lukukokemuksen kannalta.

Vihaan sinua, John Lennon -kirjaa voisi pitää laadukkaana fanfiction-kirjana pienistä kirjoitusvirheistä huolimatta. Voisiko olla niin, että kirjan kirjoittaja Eva Dozzi onkin ollut iso Beatles-fani ja kirjoittanut omien tunteidensa pohjalta tämän kirjan? Voisi olla mahdollista, että hän on tuntenut monien fanien tapaan merkityksettömyyttä miljoonien muiden fanien rinnalla ja näin ollen katkeroitunut siitä ja näin ollen kirjoittanut The Beatlesille epäedullisen näkökulman tuovan kirjan? Vai voisiko tässä kirjassa piileksiä legendaarisen ja loputtomiin ihastellun The Beatlesin todellinen luonto?

Omaan makuuni tämä kirja ei sopinut, mutta suosittelisin tätä sellaiselle lukijalle, joka haluaa vain helppoa ja nopeaa vapaa-ajan luettavaa. Seuraavassa osassa päästäänkin enemmän mun lempparialueeseen, nimittäin runoihin ja vaikuttaviin runoihin Allen Ginsbergin teoksien kautta.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Suuria ihmismassoja, suurempia saappaita 

Lokakuun lopussa Helsingin Messukeskuksessa järjestetyt Helsingin kirjamessut vetivät neljän päivän aikana puoleensa yli 90 000 ihmistä ja sen huomasi varmasti jokainen siellä vieraillut. Lukuisat myyntipisteet kuhisivat ihmisiä: jotkut joululahjaostoksilla, jotkut etsimässä itselleen löytöjä.

Ihmismäärän suuruuden huomasi myös paneeleiden katsojista. Etukäteen hehkutettujen kirjakeskusteluiden yleisöt olivat niin suuria, että välillä näytti siltä, että jopa puolet katsojista jäivät ilman istumapaikkaa.

Messukeskuksen lavat oli nimetty Helsingissä sijaitsevien paikkojen mukaan. Jari Tervon kirjoittamasta Vesa-Matti Loirin elämäkerrasta oltiin kiinnostuneita Senaatintori-lavalla. 

Itse aloitin lauantaipäiväni Maria Veitolan seurassa. Veitola oli messuilla keskustelemassa uudesta Toisinpäin-kirjastaan. Kirjassa Veitola vastaa hänelle esitettyihin kysymyksiin, joista osa on anonyymejä, mutta tunnetuiden henkilöiden kysymysten yhteydessä on mainittu kysyjän nimi.

Eniten kuitenkin messuilta odotin Natalia Kalliota. Natalia Kallio on ihmisoikeusaktivisti ja nykyään myös kirjailija. Hän julkaisi ensimmäisen runoteoksensa She needs bigger boots syyskuussa 2019. She needs bigger boots on englanninkielinen runoteos, jonka kantavana teemana on feminismi. Teoksessa on vahva Kiia Beilinsonin toteuttama visuaalinen ilme ja runoja muun muassa ilmastonmuutoksesta, itsestään huolehtimisesta ja liian pienistä saappaista. Teoksen yleissanomaa kuvaa hyvin kirjan takakanteenkin painettu runo:

“Our thoughts stand for nothing less 

I’m tired of feeling meaningless 

They think we want bigger boobs 

when all we want are bigger boots” 

Olen seurannut Kalliota jo parin vuoden ajan sosiaalisessa mediassa ja sen lisäksi kuullut hänen spoken word -esityksensä kyseisestä teoksesta Flow Festivaleilla, joten tiesin jo mitä odottaa. Spoken word on taiteenmuoto, jossa lausutaan esimerkiksi runoja ja tarinoita intonaation ollen tärkeässä roolissa.

Kallion ajatuksia pääsi lauantaina kuulemaan jopa kolme kertaa. Ensimmäinen näistä oli Kirjakallion paneeli nimeltään Sanat, jotka muuttavat maailmaa. Paneelissa Kallion lukion opiskelijat haastattelivat Natalia Kalliota, Heini Strandia, Karri Miettistä eli Palefacea ja Rebekka Kuukkaa eli Yeboyahia sanojen merkityksestä. Paneelissa haastateltavat keskustelivat muun muassa siitä, että kokevatko he, että voivat omilla sanomisillaan vaikuttaa maailmaan.

Seuraava Kallion esiintyminen koski hänen esikoisteostaan. Kallio kertoi kirjan syntyprosessista ja tulevaisuuden suunnitelmistaan kirjallisuuden saralla. Kallion sanojen mukaan voimme odottaa häneltä lisää kirjallisuutta, runojen lisäksi ehkä jopa romaania.

Kallio kokee kirjansa kohderyhmän olevan hänen ikäisiään ja nuorempia, mutta ei pidä ollenkaan huonona ajatuksena kirjan antamista lahjana esimerkiksi isälle.

 

Lauantain viimeinen tilaisuus päästä kuulemaan Kalliota oli hänen spoken word -esityksensä teoksestaan She needs bigger boots. Vajaan 15 minuutin mittaisen esityksen aikana kuultiin kirjan runoja muun muassa ilmastonmuutoksesta ja tasa-arvosta. Tunnelma tilaisuudessa oli samaan aikaan sekä rauhoittava että voimaannuttava. Tilaisuudessa oli kohtalaisen pieni tila käytössä, eikä katsojien määrä ollut myöskään valtava ja luulen, että juuri nämä asiat tekivät siitä erityisen.

 

Teksti ja kuvat: Ella-Roosa Mäkinen