Avainsana-arkisto: kirja-arvostelu

Mun kirjapäiväkirja: Matkantekijä-kirjasarjan toinen osa ei myöskään jättänyt kylmäksi 

Diana Gabaldonin kirjoittaman Muukalainen-romaanin jälkeen luin Matkantekijä-sarjan toisen osan, Sudenkorennon. Tämä oli edellistä osaa paljon intensiivisempi niin juoneltaan kuin henkilöiden välisiltä suhteiltakin. 

Clairen tarinaa jatketaan hieman erilaisessa muodossa, nimittäin muistelmana. Claire kertoo tyttärelleen Briannalle koko tarinan siitä, miten hän itse sai alkunsa ja mitä hänen biologiselle isälleen ja Clairelle itselleen tapahtui. Clairen ja Jamien syvä rakkaustarina saa riipivän surullisen lopun, vai loppuuko se sittenkään vielä tässä kirjassa?  

Tämä kirja sai tunteet pintaan. Hieno, mutkaton ja tunteet hienosti lukijalle välittävä kerronta oli aivan mahtavaa lukea. Tähänkin kirjaan upposi välillä niin, että kadotti ajantajun. 

Kirjassa esiteltiin yksi, jos toinenkin uusi henkilö, mutta jäin miettimään eniten Rogerin suhdetta Clairen tyttäreen Briannaan. Jään innolla odottamaan, miten hänen käy vai käykö ollenkaan seuraavassa osassa. 

Diana Gabaldonin kirjat näyttävät olevan tunnusomaisesti hyviä pakokeinoja arjesta. Tätä Matkantekijä-sarjaa lukiessa fyysinen maailma tuntuu unohtuvan välillä kokonaan. Tässä olisi siis erittäin hyvä vastapaino lukioarjelle, erittäin iso vink vink kiireisille lukiolaisille. 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala. 

Mun kirjapäiväkirja: Filosofiaa ja fantasiaa Jostein Gaarderin kirjassa Pasianssimysteerio 

Olen lukenut jo muutamia muita kirjoja Jostein Gaarderilta eikä Pasianssimysteerio jäänyt niiden varjoon. Tuttuun tapaansa Gaarder syventyy tässäkin kirjassa pieniin, vaikkakin samalla hyvin suuriin, filosofisiin kysymyksiin. Tuttuun tapaansa hän käytti apunaan korttipakkaa, kääpiötä ja korttipakan korteista eritoten jokeria.

Pasianssimysteerion juoni kulkee pojan matkassa, joka on isänsä kanssa lähtenyt hakemaan äitiään Ateenan muotimaailmasta, jonne äiti hukkasi itsensä vuosia sitten. Isän ja pojan tupakkatauot tuovat hyviä hetkiä filosofoinnille ja matkan varrella tapahtuu paljon uskomattomia, sanoisinko jopa fantasiamaailmoihin kuuluvia, tapahtumia.

Kaikki kirjassa esiintyvät tapahtumat eivät edes tapahdu heidän aikanaan tai liity suoraan poikaan ja isään. Päätapahtumien ohella pääsee seuraamaan Pullakirjassa kerrottua puolitoista vuosisataa vanhaa kertomusta. Näin ollen kirjassa seurataan kahta erillistä tapahtumaketjua samaan aikaan.

Gaarderin kirjoja lukiessa pääsee aina ajattelemaan omilla aivoilla eli teos ei ollut pelkkää hupilukemista. Kirjan lukemisen jälkeen kuitenkin tuntui hyvältä ja kirja oli lukukokemuksena itselleni tärkeä. Pidän Gaarderia yhtenä fiksuimpana filosofikirjailijana ja oli mielenkiintoista päästä jälleen seuraamaan hänen ajatuksenkulkuaan.

Tämä kirja voisi olla yksi Jostein Gaarderin yritys saada muutkin ihmiset hänen lisäkseen ajattelemaan maailmaa ja meitä ihmisiä filosofisesti sekä näiden molempien alkuperää ja tarkoitusta. Voisi olla niin, että Gaarder tuntee itsensä jokeriksi tässä valtavan suuressa pasianssissa.

Vaikka mainitsin, että kirja oli rankka lukea, en silti määrittelisi tätä tyypilliseksi tieteelliseksi filosofisoinniksi. Kirjan sisään mahtui paljon fantasiaa, mikä teki kirjasta hauskemman. Toki se, että lukija pitää filosofisoinnista, on iso tekijä hyvän lukukokemuksen takaamiseksi tämän kirjan kohdalla.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Mun kirjapäiväkirja: Fantasiamaailmoihin Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan johdolla

Diana Gabaldonin romaani Muukalainen on ensimmäinen osa fantasiasarjaa nimeltä Matkantekijä ja kertoo Clairesta, joka joutuu yllättäen aikamatkustamaan kaksisataa vuotta ajassa taaksepäin. Edelliseen aikaan jää aviomies, mutta pian Claire on naimisissa myös kaksisataa vuotta sitä ennen komean ja lainsuojattoman skotin kanssa. Lopulta käy niin, että Claire tajuaa rakastavansa kumpaakin miestä, mutta joutuu valita jommankumman toisesta.

Kirjaa pystyi lukemaan nopealla tahdilla ja siihen kirjoitettuun maailmaan sukelsi ja upposi helposti. Saatoin alkaa lukea tätä kirjaa ja pian huomata lukeneeni sata sivua eteenpäin hujauksessa. Päälle 800 sivuinen teos ei siis ollut pitkästyttävää luettavaa, vaan päinvastoin mielekästä.

2002-luvulla julkaistu suomennos alkuperäisin englannin kielisestä versiosta oli muuten hyvin suomennettu, mutta välillä huomasin kirjassa vanhahkoja kielioppeja. Esimerkiksi koska-sanalla alkavia sivulauseita ei juurikaan näkynyt. Ne oli korvattu kummallisilla siksi-lauseilla. En ole ennen törmännyt tällaiseen kielioppimuotoon, jossa sivulause aloitetaan sanalla siksi ja sen jälkeen sitä jatketaan objekteilla ja muilla lauseenjäsenillä. Vasta viimeisenä tulee predikaatti, mikä hämmästyttää minua edelleen suuresti.

Pidin kirjan aitoudesta ja ihmisten alkukantaisimmat halut esiin tuovasta teemasta. Luonnon lakien mukaan elävien skottien luonne toi hauskuutta sekä raakuutta kirjaan.

Claire oli päähenkilöksi aivan loistava valinta, koska hän poikkesi muusta väkijoukosta. Päättäväinen, järkeä käyttävä sekä itsenäinen nainen oli 1700-luvulla poikkeus muiden joukossa, koska naisten asemaa ei ollut parannettu yhtä paljon kuin ajassa, johon Claire syntyi. Tämä loi hauskan kontrastin raakojen skottimiesten ja omanarvontuntonsa tietävän englantilaisnaisen välille.

Kirjassa sivutaan myös skotlantilaisten ja englantilaisten välistä historiaa sekä jakobiittikapinan alkuvaiheita. Kirjaan mahtui siis paljon, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen ja monipuolisen luettavan.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Pohjalta noussut menestystarina

Kuulin nimen Gucci Mane ensimmäistä kertaa selatessani Twitteriä syksyllä 2016. Postauksessa mainostettiin hänen uusinta singleään Waybach. Päätin kuunnella kappaleen ja totesin sen olevan ”cool”, mutta ei minulle. Uudestaan löysin Manen kappaleita kuunnellessani Kanye Westin tuotantoa ja törmäsin kappaleeseen P**** Print, jolla West vierailee. Kappaleen melodiat ja Manen ääni biitin kanssa sopivat hyvin yhteen ja Manella on kappaleessa hauskoja ja suorastaan huvittavia lainauksen arvoisia lyriikoita.

 

Gucci Mane, oikealta nimeltään Radric Davis, ilmeni olevan jonkin sortin legenda hiphop maailmassa, ja kiinnostuin hänen elämästään koko ajan enemmän saadessani tietää hänestä. Siksi innostuinkin, kun kuulin hänen julkaisevan omaelämänkertansa lokakuussa 2017.

 

Kirja on erittäin miellyttävää luettavaa, sillä jokainen tarina tuntuu siltä, että Mane kertoisi ne sinulle itsellesi. Koko ajan minulla tuntui syntyvän yhteys sen kanssa ja aina kun en ollut lukemassa kirjaa, se tuntui kutsuvan minua luokseen.

 

Manen imago on aina ollut todella pelottava gangsteri, joka ei pelkää mitään ja hänen temperamenttinsa voisi vaihtua sekunnissa. Siksi yllätyinkin positiivisesti, kun Mane selvästi katui tekemisiään ja osasi arvioida niitä nähden omat virheensä. Tätä en olisi odottanut kirjalta.

 

Kirjan yksityiskohdat tekivät siitä mukavaa luettavaa, sillä missään kohdassa ei tarvinnut kyseenalaistaan tarinoiden aitoutta. Tarinat saivat uskomaan Manen olevan aina oikeassa, niin kuin esimerkiksi Narcos Netflix-sarja saa katsojan näkemään Pablo Escobarin hyvänä.

 

Luin kirjan englanniksi. Tämä saattaa olla joillekin iso kynnys lukea tätä mestariteos, mutta suosittelisin sitä kenelle vaan, kuka tykkää lukea. Vaikka rap-artistin omaelämänkerta ei ensisilmäykseltä vaikuttaisi sopivaksi kaikille, ovat tarinat kuitenkin melkein yhtä uskomattomia kuin fiktio-romaanit joita moni lukee mielellään.

 

Aleksi Hiivala  

Kenelle kellot soivat? Noh, toivottavasti eivät sinulle.

 

Kenelle kellot soivat (For whom the bell tolls) on maailmankuulun ja Nobel palkitun kirjailijan Ernest Hemingwayn yksi suosituimpia teoksia. Kirja julkaistiin vuonna 1940, ja sen on suomentanut Tauno Tainio neljä vuotta myöhemmin. Kirjassa on yhteensä 574 sivua.

Kirja perustuu löyhästi Hemingwayn omiin kokemuksiin kirjeenvaihtajana sodan repimässä Euroopassa, kirja sijoittuukin Espanjan sisällissotaan. Kirja kertoo tarinaa nuoresta amerikkalaisesta räjähdeasiantuntijasta Robert Jordanista, joka taisteli Republikaanien puolella. Kirjan alussa hänet määrättään vihollislinjojen taakse räjäyttämään eräs silta ja täten estämään vihollisten vahvistusjoukkojen saapuminen. Robertia auttamaan määrätään paikallisia sissejä, joista kaikki eivät kuitenkaan ole niin iloisia siitä, että heidän tulee auttaa nuorta amerikkalaista tehtävässään.

Kirja alkaa äärimmäisen hitaasti ja joku voisi sanoa myös äärimmäisen tylsästi, kun Jordan totuttelee ympäristöönsä ja tutustuu ihmisiin, joiden kanssa hänen kuuluisi räjäyttää silta. Jännitys kuitenkin tiivistyy hyvin nopeasti kirjan keskivaiheilla, kun suunnitelma laaditaan ja sitä aletaan toteuttamaan. Loppua kohden kirja on äärimmäisen mielenkiintoinen, kun kirjassa kuvaillaan paljon petturuutta, kuolemaa, uhrauksia ja sodan kauhuja.

Kirja on hyvin väkivaltainen, joten se saattaa järkyttää herkimpiä lukioita. Esimerkiksi seuraava kohtaus:

“If you have not seen the day of revolution in a small town where all know all in the town and always have known all, you have seen nothing.” 

Tässä kohtauksessa sissijoukon johtaja kertoo Robertille vallankumouksen ensimmäisistä päivistä ja fasistien massamurhista. Kohtauksessa kapinalliset hakkaavat fasisteja kepeillä, talikoilla ja kaikella mahdollisella mikä sattui, kun sillä löi. Tämän jälkeen fasistit heitettiin kalliolta alas, olivat he elossa tai eivät.

Kirjan päähenkilöiden lisäksi on noin viisitoista nimettyä sissitaistelijaa, mutta heidän merkityksensä tarinan kululle on lähes olematon. He ovat käsittääkseni mukana vain tuodakseen lukijalle paljon mukaansatempaavamman lukukokemuksen

Kirjan puhetyyli on hyvin omituinen, Kirja sisältää paljon kiroilua, mutta suurin osa siitä on muodossa: ”Minä teen tarpeeni sinun äitisi maitoon.” En ole varma, mutta kai tämä on ollut suurikin loukkaus 30-luvun Espanjassa. Tosin on todennäköisempää että kyseessä on vain kehno suomennos. Toinen hyvin omituinen piirre on siinä, että vaikka Robert on kirjan päähenkilö ja kirja kerrotaan hänen näkökulmastaan, niin silti Robertista puhuttaessa käytetään hänen koko nimeään, Robert Jordan.

Tämän lisäksi kirja on muutamista kohdista hyvin sekava, sillä kirja hyppii aina nykyhetken, kertomuksen ja Robertin omien muistelmien välillä jatkuvasti. Lisäksi kirjassa kuvaillaan tiettyjä tunteita äärimmäisen kauan, esimerkiksi ensimmäisessä Robertin ja Marian kohtauksessa, jossa he nukkuivat yhdessä. Kirjassa kuvattiin Robertin tunteita Mariaa kohtaan melkein kolme aukeamaa.

Kirja on melkeinpä pakko lukea, mikäli on edes etäisesti kiinnostunut kaunokirjallisuudesta tai historiasta. Ei pelkästään sen takia, että se on ajaton klassikko, vaan myös siksi, koska kirja on aivan uskomattoman hyvä. Jos siis jaksaa lukea kolme aukeamaa puuduttavaa paasaamista yhdestä tietystä tunteesta aina silloin tällöin. Kirjan tarina on mukavan simppeli, mutta kun lähtee ajattelemaan asiaa ja keskittyy juoneen niin huomaa, että se onkin yllättävän monimutkainen tarina kunniasta, uhrauksista, pelkuruudesta ja rohkeudesta sekä rakkaudesta.

Mielestäni Hemingway todellakin ansaitsi Nobelinsa, sillä kirja on samaan aikaan kiinnostava, puoleensavetävä ja äärimmäisen karu.

Kirjan henkilöitä

-Robert Jordan. Kirjan päähenkilö, ennen sotaa hän oli toiminut espanjan opettajana yliopistossa. Hän oli myös räjähdeasiantuntija

– Anselmo. Eläköitynyt pasifisti ja yksi Robertin parhaimpia ystäviä, on myös harras kristitty.

– Golz. Neuvostoliiton vapaaehtoisdivisoonan johtaja. Hän määrää Robertin räjäyttämään sillan kirjan alussa

– Maria. Robertin rakastaja. Marian vanhemmat tapettiin fasistien käsissä ja fasistit ovat myös syyllisiä Marian raiskaukseen ja hyväksikäyttöön.

-Pilar. Pablon vaimo ja sissijoukon henkinen johtaja. Kirjan.

– El Sordo. Toinen sissijoukon johtaja. Hän ei pidä Robertin suunnitelmasta, mutta tukee sitä estääkseen fasistien voittoa

– Pablo. Aiemmin suuri ja pelätty sissijohtaja. Hän on kuitenkin alkoholisoitunut ja pelkää fasistien kostotoimenpiteitä, eikä sen takia tue Robertin ideaa sillan räjäyttämisestä.

Kristian Nieminen