Avainsana-arkisto: kirja-arvostelu

Pohjalta noussut menestystarina

Kuulin nimen Gucci Mane ensimmäistä kertaa selatessani Twitteriä syksyllä 2016. Postauksessa mainostettiin hänen uusinta singleään Waybach. Päätin kuunnella kappaleen ja totesin sen olevan ”cool”, mutta ei minulle. Uudestaan löysin Manen kappaleita kuunnellessani Kanye Westin tuotantoa ja törmäsin kappaleeseen P**** Print, jolla West vierailee. Kappaleen melodiat ja Manen ääni biitin kanssa sopivat hyvin yhteen ja Manella on kappaleessa hauskoja ja suorastaan huvittavia lainauksen arvoisia lyriikoita.

 

Gucci Mane, oikealta nimeltään Radric Davis, ilmeni olevan jonkin sortin legenda hiphop maailmassa, ja kiinnostuin hänen elämästään koko ajan enemmän saadessani tietää hänestä. Siksi innostuinkin, kun kuulin hänen julkaisevan omaelämänkertansa lokakuussa 2017.

 

Kirja on erittäin miellyttävää luettavaa, sillä jokainen tarina tuntuu siltä, että Mane kertoisi ne sinulle itsellesi. Koko ajan minulla tuntui syntyvän yhteys sen kanssa ja aina kun en ollut lukemassa kirjaa, se tuntui kutsuvan minua luokseen.

 

Manen imago on aina ollut todella pelottava gangsteri, joka ei pelkää mitään ja hänen temperamenttinsa voisi vaihtua sekunnissa. Siksi yllätyinkin positiivisesti, kun Mane selvästi katui tekemisiään ja osasi arvioida niitä nähden omat virheensä. Tätä en olisi odottanut kirjalta.

 

Kirjan yksityiskohdat tekivät siitä mukavaa luettavaa, sillä missään kohdassa ei tarvinnut kyseenalaistaan tarinoiden aitoutta. Tarinat saivat uskomaan Manen olevan aina oikeassa, niin kuin esimerkiksi Narcos Netflix-sarja saa katsojan näkemään Pablo Escobarin hyvänä.

 

Luin kirjan englanniksi. Tämä saattaa olla joillekin iso kynnys lukea tätä mestariteos, mutta suosittelisin sitä kenelle vaan, kuka tykkää lukea. Vaikka rap-artistin omaelämänkerta ei ensisilmäykseltä vaikuttaisi sopivaksi kaikille, ovat tarinat kuitenkin melkein yhtä uskomattomia kuin fiktio-romaanit joita moni lukee mielellään.

 

Aleksi Hiivala  

Kenelle kellot soivat? Noh, toivottavasti eivät sinulle.

 

Kenelle kellot soivat (For whom the bell tolls) on maailmankuulun ja Nobel palkitun kirjailijan Ernest Hemingwayn yksi suosituimpia teoksia. Kirja julkaistiin vuonna 1940, ja sen on suomentanut Tauno Tainio neljä vuotta myöhemmin. Kirjassa on yhteensä 574 sivua.

Kirja perustuu löyhästi Hemingwayn omiin kokemuksiin kirjeenvaihtajana sodan repimässä Euroopassa, kirja sijoittuukin Espanjan sisällissotaan. Kirja kertoo tarinaa nuoresta amerikkalaisesta räjähdeasiantuntijasta Robert Jordanista, joka taisteli Republikaanien puolella. Kirjan alussa hänet määrättään vihollislinjojen taakse räjäyttämään eräs silta ja täten estämään vihollisten vahvistusjoukkojen saapuminen. Robertia auttamaan määrätään paikallisia sissejä, joista kaikki eivät kuitenkaan ole niin iloisia siitä, että heidän tulee auttaa nuorta amerikkalaista tehtävässään.

Kirja alkaa äärimmäisen hitaasti ja joku voisi sanoa myös äärimmäisen tylsästi, kun Jordan totuttelee ympäristöönsä ja tutustuu ihmisiin, joiden kanssa hänen kuuluisi räjäyttää silta. Jännitys kuitenkin tiivistyy hyvin nopeasti kirjan keskivaiheilla, kun suunnitelma laaditaan ja sitä aletaan toteuttamaan. Loppua kohden kirja on äärimmäisen mielenkiintoinen, kun kirjassa kuvaillaan paljon petturuutta, kuolemaa, uhrauksia ja sodan kauhuja.

Kirja on hyvin väkivaltainen, joten se saattaa järkyttää herkimpiä lukioita. Esimerkiksi seuraava kohtaus:

“If you have not seen the day of revolution in a small town where all know all in the town and always have known all, you have seen nothing.” 

Tässä kohtauksessa sissijoukon johtaja kertoo Robertille vallankumouksen ensimmäisistä päivistä ja fasistien massamurhista. Kohtauksessa kapinalliset hakkaavat fasisteja kepeillä, talikoilla ja kaikella mahdollisella mikä sattui, kun sillä löi. Tämän jälkeen fasistit heitettiin kalliolta alas, olivat he elossa tai eivät.

Kirjan päähenkilöiden lisäksi on noin viisitoista nimettyä sissitaistelijaa, mutta heidän merkityksensä tarinan kululle on lähes olematon. He ovat käsittääkseni mukana vain tuodakseen lukijalle paljon mukaansatempaavamman lukukokemuksen

Kirjan puhetyyli on hyvin omituinen, Kirja sisältää paljon kiroilua, mutta suurin osa siitä on muodossa: ”Minä teen tarpeeni sinun äitisi maitoon.” En ole varma, mutta kai tämä on ollut suurikin loukkaus 30-luvun Espanjassa. Tosin on todennäköisempää että kyseessä on vain kehno suomennos. Toinen hyvin omituinen piirre on siinä, että vaikka Robert on kirjan päähenkilö ja kirja kerrotaan hänen näkökulmastaan, niin silti Robertista puhuttaessa käytetään hänen koko nimeään, Robert Jordan.

Tämän lisäksi kirja on muutamista kohdista hyvin sekava, sillä kirja hyppii aina nykyhetken, kertomuksen ja Robertin omien muistelmien välillä jatkuvasti. Lisäksi kirjassa kuvaillaan tiettyjä tunteita äärimmäisen kauan, esimerkiksi ensimmäisessä Robertin ja Marian kohtauksessa, jossa he nukkuivat yhdessä. Kirjassa kuvattiin Robertin tunteita Mariaa kohtaan melkein kolme aukeamaa.

Kirja on melkeinpä pakko lukea, mikäli on edes etäisesti kiinnostunut kaunokirjallisuudesta tai historiasta. Ei pelkästään sen takia, että se on ajaton klassikko, vaan myös siksi, koska kirja on aivan uskomattoman hyvä. Jos siis jaksaa lukea kolme aukeamaa puuduttavaa paasaamista yhdestä tietystä tunteesta aina silloin tällöin. Kirjan tarina on mukavan simppeli, mutta kun lähtee ajattelemaan asiaa ja keskittyy juoneen niin huomaa, että se onkin yllättävän monimutkainen tarina kunniasta, uhrauksista, pelkuruudesta ja rohkeudesta sekä rakkaudesta.

Mielestäni Hemingway todellakin ansaitsi Nobelinsa, sillä kirja on samaan aikaan kiinnostava, puoleensavetävä ja äärimmäisen karu.

Kirjan henkilöitä

-Robert Jordan. Kirjan päähenkilö, ennen sotaa hän oli toiminut espanjan opettajana yliopistossa. Hän oli myös räjähdeasiantuntija

– Anselmo. Eläköitynyt pasifisti ja yksi Robertin parhaimpia ystäviä, on myös harras kristitty.

– Golz. Neuvostoliiton vapaaehtoisdivisoonan johtaja. Hän määrää Robertin räjäyttämään sillan kirjan alussa

– Maria. Robertin rakastaja. Marian vanhemmat tapettiin fasistien käsissä ja fasistit ovat myös syyllisiä Marian raiskaukseen ja hyväksikäyttöön.

-Pilar. Pablon vaimo ja sissijoukon henkinen johtaja. Kirjan.

– El Sordo. Toinen sissijoukon johtaja. Hän ei pidä Robertin suunnitelmasta, mutta tukee sitä estääkseen fasistien voittoa

– Pablo. Aiemmin suuri ja pelätty sissijohtaja. Hän on kuitenkin alkoholisoitunut ja pelkää fasistien kostotoimenpiteitä, eikä sen takia tue Robertin ideaa sillan räjäyttämisestä.

Kristian Nieminen