Avainsana-arkisto: arvio

The Crown -sarja lumoaa keksittyjen tarinoiden ja historian avulla

The Crown on Netflix-alkuperäissarja, jonka on käsikirjoittanut ja luonut Peter Morgan. Sarja perustuu ja kertoo kuningatar Elisabeth II:sta. Ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflix tilausvideopalvelussa 4. marraskuuta vuonna 2016. Sarja palkittiin parhaan draamasarjan, sekä parhaan naispääosan, Golden Globella vuoden 2017 Golden Globe gaalassa.

Sarja kertoo kuningatar Elisabeth II:sen elämästä ja tapahtumista. Sarja on saanut paljon kritiikkiä brittiläiseltä historiantutkijalta, koska sarja vääristelee tapahtumia ja antaa niistä väärän kuvan. Sarjan kaikki tapahtumat eivät ole kuitenkaan faktaa, onhan kyseessä sarja. Sarja on myös herättänyt paljon mielenkiintoa Britannian kuninkaallista perhettä kohtaan.

Ensimmäistä sekä toista tuotantokautta tähdittää Claire Foy. Hän esittää sarjan päähenkilöä eli itse nuorta Elisabeth II:sta. Toista sarjan päähenkilöistä näyttelee Matt Smith, joka esittää sarjassa nuorta prinssi Philipiä.

The Crown julkaisi kolmannen tuotantokauden 17. marraskuuta vuonna 2019. Tuotantokausi sisältää vain kymmenen jaksoa ja näyttelijätkin ovat vaihtuneet kolmanteen tuotantokauteen mennessä. Kolmatta tuotantokautta tähdittää Kuningatar Elisabeth II:sen roolissa näyttelijä Olivia Colman ja Prinssi Philipia näyttelee Tobias Menzies. Sarjasta pitäisi ilmestyä  neljäs tuotantokausi vuonna 2020.

Mielestäni sarja on loistava. Olenkin katsonut kaikki tähän mennessä julkaistut tuotantokaudet useampaan kertaan Netflix-palvelusta. Sarja on hyvin koukuttava jo pelkästään siksi, että se kertoo nuoresta kuningattaresta, mutta myös siksi, että sarja kertoo maailman pisimpään hallinneen monarkin elämästä ja lapsuudesta. Sarja on myös hienosti ja luovasti toteutettu. Jaksoihin on sisällytetty aivan ihka oikeaakin videokuvaa. Esimerkiksi Kuningatar Elisabeth II:sen kruunajaisiin on liitetty materiaalia vuodelta 1953.

Sarjassa itse kuningatar kuvataan hieman hiljaisena ja ujona. Hänen on vaikea löytää omaa paikkaansa hänen isänsä Yrjö IV:n kuoleman jälkeen. Sarja antaa kuitenkin hyvin kuvaa tuon ajan tavoista sekä tapahtumista.

 

Kirjoittanut Annika Luoto

Tempo-biisin laulaja näyttää, kuka Bess oikeasti on

Suomalaisen musiikkibisneksen melko uusi artistitulokaskiinnitys Bess, oikealta nimeltään Essi Launimo, julkaisi omaa artistinimeään kantavan debyyttialbuminsa 22. marraskuuta 2019. Tykkäsin suuresti hittisinglestä Tempo joskus aikoinaan, mutta silti kyseinen albumi osasi yllättää.

Albumin kansi on visuaalisesti hieno, ja kuvaa Bessiä hyvin, koska hänen tyylinsä tunnistaa violetista ja varsinkin hänen violetiksi värjätyistä hiuksistaan. Albumin teemoina ovat muun muassa alkoholin liikakäyttö sekä intohimoinen ja kiivas rakastuminen.

Bess on kirjoittanut biisinsä itse ja se on yksi albumin hyvistä puolista. Mukana biisien teossa on ollut myös Antti Hakala, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Nopsajalka. Lempibiisejäni levyltä ovat Yhden Liikaa, Irti, Läpinäkyvää (feat. F), Pidä musta kii ja Feng Shui.  Biisit ovat hyvin samankaltaisia.

Läpinäkyvää-biisillä fiittaava F eli Fanni Sjöholm on hyvä artisti ja pidän hänen muusta tuotannostaan, joten siksi Läpinäkyvää kuulostaa minusta hyvältä ja hänen räppinsä sopii siihen. Luulin itse asiassa aluksi, että itse pääartisti Bess lauloi F:n osuuden, sillä heillä on hyvin samanlaiset äänet.

Vähiten pidän ainakin biiseistä  en haluu rakastuu ja Yöeläin. Ensimmäiseksi mainitsemani biisi on jotenkin todella epävireisen kuuloinen, epätoivoinen ja hieman teennäisen kuuloinen. Yöeläin jotenkin tulee vain aina ohitettua, kun se tulee vastaan Spotifyssa satunnaistoistona.

Albumille annan arvosanan 3 asteikolla 1-5. Bessistä tullaan kuulemaan vielä lisää pian, siitä ainakin olen varma, kun kuuntelin tämän albumin.

Teksti: Sofia Tuohimaa

Kuva: Ansku Sinisalo

Punatukkainen boheemi säväyttää artistiyhteistöillä 

Kolmekymppinen Edward Christopher Sheeran, jonka maailma tuntee paremmin Ed Sheeranina, julkaisi viime vuonna neljällen studioalbuminsa No.6 Collaborations Project.

Albumin teemat ovat selkeästi rakkaus ja ero. Albumin kansi on visuaalisesti hieno, vaikkakin mielestäni Sheeran saisi itse näkyä albumin kannessa.

Sheeran on tienannut varmasti hyvin rahaa kovatasoisilla artistiyhteistöillä. Lempibiisejäni albumilta ovat Beautiful People (feat. Khalid), Cross Me (feat. Chance The Rapper & PnB Rock) ja Put It All On Me (feat. Ella Mai), muutamia mainitakseni. Eri biiseillä vierailevat artistit myös ovat onnistuneet lauluosuuksissaan, esimerkiksi Khalid laulaa tunteikkaasti.

Sheeranin aiemmat biisit Lego House, Shape of You ja I See Fire ovat selkeästi eri maata tämän uuden albumin musiikkityylin kanssa. Levy on kuitenkin parempi kuin aiemmat Sheeranin albumit. Ed Sheeran poikkeaa monesta massa-artistista sillä tavalla, että hänen ulkonäkönsä ei ole sellainen yltiöpäisen massaan sulautuva ja niin sanotusti komea, vaan hänellä on ennemmin boheemi ja vähän ränsistynyt tyyli. Mutta kai Sheeranin tavaramerkkinä kuuluukin olla olalla oleva kitara ja hurmaava lauluääni, joka saa monet teinitytöt pyörtymään.

Albumille antaisin asteikolla 1-5 kokonaisarvosanan 4. Innoissani ja mielenkiinnolla odotan jo Sheeranin seuraavaa albumia!

Kuvat ovat viime kesän Suomen keikalta Helsingin Malmin lentokentältä, jossa Ed Sheeran kävi vetämässä ensimmäisen Suomen keikkansa.

Teksti: Sofia Tuohimaa

Kuva: Wilma Summanen

Anatude kehottaa Valittua kansaansa kuuntelemaan 

Antti Tuisku, yksi Suomen suurimmista poptähdistä, julkaisi kahdennentoista albuminsa Valittu kansa helmikuun 7. päivä. Helsingin Sanomat on antanut kyseiselle albumille huimat täydet viisi tähteä. En sinänsä ihmettele levyn huippuarviota, koska itse antaisin kyseiselle albumille myös viisi tähteä. 

Albumin teemoja rakkauden ja parisuhteen lisäksi ovat uskonnot. Uskonnollisuus tuodaan albumissa esille humoristisessa valossa. Tämän takia albumi on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä. 

Albumi on mielestäni todella onnistunut. Lempibiiseiksi on noussut tähän mennessä Kerran vuodes kirkkoon sekä Häitä ja hautajaisii. Myös albumin nimikkobiisi ja single ”Valittu kansa” ja levyn kolmas biisiraita ”Bailantai” ovat todella hyviä! Eniten olen kuitenkin kuunnellut ensimmäiseksi mainitsemiani kahta biisiä. 

Päivänselväähän se on, että Tuisku on halunnut säväyttää ja järkyttää ihmisiä albumin teemalla ja herättää keskustelua. Albumin sanomaa voisi sanoa jonkinlaiseksi satiiriksi. Ainakin ironiaa ilmenee albumin biiseissä. 

Juuret-biisin, Hyökyaalto-biisin ja Kaunis kaaos -albumi näyttävät Tuiskun juuri astuneena iskelmätähden kenkiin. Tuisku tuli Peto on irti -singlen julkaisun jälkeen ja En kommentoi -albumin myötä rohkeammaksi ilmaista itseään. Monilla keskustelupalstoilla on myös tullut puheeksi erityisesti Tuiskun seksuaalinen suuntautuminen, jonka myötä Tuiskun arvellaan olevan milloin homoseksuaali ja milloin panseksuaali. Suoraan Tuisku ei ole kuitenkaan asiaa sanonut edes vuonna 2018 julkaistussa Antti Tapani -elämänkerrassa. 

Antti Tuiskun avoimuus ja hyväksyväisyys seksuaalisuuteen tulee hyvin esille hänen biiseissään. Riippumatta hänen omasta suuntautumisestaan hän rohkaisee omalla tavallaan biisien kautta ihmisiä olemaan omia itsejään ja lisäämään keskustelua henkilökohtaisistakin asioista. 

Suosittelen albumia erityisesti teini-ikäisille ja keski-ikäisille ikäryhmille. Albumille antaisin asteikolla 1-5 kokonaisarvosanan 5. 

 

Teksti: Sofia Tuohimaa 

Kuvat: Aleksanda Ujanen

Abreu korjaa kaiken teipillä tai rakkaudella

Anna Heiskari, artistinimeltään ABREU, julkaisi toisen suomenkielisen albuminsa Teipillä tai rakkaudella 15.marraskuuta 2019. Hänen viimeisimmästä albumistaan Sensuroimaton versio on ehtinyt kulua vasta kaksi vuotta. Kokonaisuudessaan Abreu on ehtinyt uransa aikana julkaista jo kuusi albumia aiemmin ennen Teipillä tai rakkaudella -albumia. Minulla ei ollut mitään kovinkaan suuria odotuksia uuden albumin suhteen, sillä henkilökohtaisena mielipiteenä en pidä Abreun suomenkielisestä tuotannosta.

Abreun omin sanoin tämä uusi albumi on kaikista henkilökohtaisin albumi. Albumin biisit kertovat huumaavista, epätasapainoisista ja toksisista ihmissuhteista sekä niiden eri vaiheista. Olin heti keskiyöllä kyttäämässä, kun uusi albumi julkaistaisiin. Albumin biisien takana on Axel Ehnström, Tido Nguyen, Vilma Alina, Ilkka Wirtanen, Patric Sarin, Ale Alberti, Tiina Vainikainen, Bizi, Arttu Istala, Iiro Parkkari, Kyösti Salokorpi, Cledos, Iivari Suosalo, Neea Jokinen ja Benjamin Peltonen. Lisäksi Abreu on itsekin ollut mukana kirjoittamassa albumin biisejä.

Pidän eniten albumin biiseistä Sytyn, Rakastan sua enemmän (feat. Bizi), Teipillä tai rakkaudella, Masokisti ja Sivuvaikutuksii. Näistä edellä mainituista biiseistä Sytyn oli ainut single.

Albumin aloittaa nimikkobiisi Teipillä tai rakkaudella. Rakastan sua enemmän -biisillä vieraileva Bizi on lahjakas laulaja ja hänellä on omaperäinen ääni, joten osittain siksi biisi on suosikkejani.

Masokisti oli heti ensimmäisellä kuuntelukerralla varma suosikkini. Sivuvaikutuksii-biisissä pääsevät esille Abreun portugalilaiset juuret biisin taustanauhan avulla.

Antaisin tälle albumille asteikolla 1-5 kokonaisarvosanaksi 3.

Sofia Tuohimaa

Mikko matkusti Manseen

Muistan kun eräänä joulukuisena kouluaamuna satuin vilkaisemaan kännykkää juuri ennen uskonnon oppituntia ja huomasin, että Instagramin kautta joku oli lähettänyt minulle yksityisviestiä. No, kävin sitten vilkaisemassa, mitä kyseisessä viestissä luki. Se oli NRJ:ltä. Olin voittanut pääsyn minulle ja avecilleni NRJ:n tähtiaamupalalle perjantaina 20. joulukuuta 2019 ja aamiaistuokion päätähtenä oli kuka muukaan kuin räppäri Pyhimys. Aamiaishetki oli oikein mukava ja pääsin kysymään ihan kasvotusten Pyhimykseltä kysymyksen, jonka kuuli suuri joukko suomalaisia NRJ:n kuuntelijoita, en ehkä edes halua tietää kuinka monta! No, sitten meille annettiin aamun yhteydessä vapaa pääsy jollekin Mikko pienenä -kiertueen keikalle avecin kera.

Pyhimys eli oikealta nimeltään Mikko Kuoppala julkaisi tammikuun alussa uuden albumin, joka kantaa nimeä MIKKO ja lisäksi hän teki Mikko pienenä -kiertuetta. Olin yhdellä hänen kiertueensa keikoista, nimittäin Tampereen Pakkahuoneella, jossa oli lämmittelevänä artistina Tuuttimörkö.

Minulla ei ollut kovinkaan suuria odotuksia lämmittelevän esiintyjän suhteen, mutta täytyy kyllä sanoa, että yllätyin positiivisesti. Hauskinta oli se, että Pyhimys ja Tuuttimörkö näyttävät samannäköisiltä parrakkailta sediltä.

Tykkäsin myös itse pääesiintyjän keikasta, koska Pyhimys on yksi lempiartisteistani. Pyhimys esitti myös vanhoja biisejä uusien lisäksi, joten löysin uutta kuunneltavaa vanhojen biisien joukosta. Hän esitti esimerkiksi biisit Äiti anna anteeks ja Mobutu Sese Seko. Luulin joskus, että Mobutu Sese Seko on vain keksitty fiktiivinen hahmo, mutta sitten googlattuani sain tietää, että hän onkin ihan oikea henkilö. Kyseinen biisi kuitenkin ilmeisesti kertoo jostain kissasta. Hän esitti myös Vain elämää -biisejä.

Erityisen ihanaa oli myös, että Pyhimys esitti Jättiläisen, joka on itselleni erityisen tärkeä biisi edelliseltä Tapa poika -albumilta. En onneksi pillittänyt siellä, vaikka niin luulin käyvän.

Jos jotain kuitenkin olisi toivonut keikalta vielä, niin olisin halunnut kuulla myös Korni uni- ja Punainen lanka -biisit.

Sofia Tuohimaa 

Villi lapsi teki vaaleanpunaisen vallankumouksen 

Anni Ellinoora Leikas, taiteilijanimeltään Ellinoora, julkaisi toisen albuminsa Vaaleanpunaisen vallankumouksen 30. elokuuta 2019. Hänen esikoisalbuminsa Villi lapsi julkaistiin syksyllä 2016.

Ellinoora on kirjoittanut kaikki Vaaleanpunaisen vallankumouksen biisit itse. Biisien teossa on ollut mukana myös Ellinooran avomies, Samuli Sirviö. Arvostan sitä, että artistin oma kädenjälki näkyy biiseissä.

Albumin nimi kuvaa hyvin Ellinooraa, koska hänellä on vaaleanpunaiset hiukset. Vaaleanpunainen vallankumous merkitsee Ellinooran mukaan kahta isoa kontrastia. Vaaleanpunainen korostaa herkkyyttä ja lempeyttä. Vallankumous ei kuitenkaan tarkoita Ellinooran albumilla mitään poliittista. Sana edustaa kapinaa ja epäkohtien pöydälle nostamista. Voi olla herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta silti voi olla kunnianhimoinen ja tuntea ärsytystä ja vihaa.

Vaaleanpunaisen vallankumouksen biisit ovat paljon parempia kuin Ellinooran ensimmäisen albumin biisit. Voi siis todeta, että Ellinoora on kehittynyt muutaman vuoden aikana. Kappaleet käsittelevät useita teemoja, esimerkiksi nuoruutta, ihastumista, sydänsuruja sekä masennusta ja muita mielenterveysongelmia.

Vaaleanpunaisen vallankumouksen avausraita kantaa Ranskan vallankumousta edeltävän kuningattaren nimeä ”Marie Antoinette”. Kyseinen biisi kuvastaa nykypäivän pinnallista maailmaa, jossa kaikki näkevät sosiaalisen median onnellisuutta huokuvat päivitykset ja sitä kautta helposti ajattelevat, että kaikille muille tapahtuu upeita asioita paitsi itselle.

Mielestäni monet albumin biiseistä ovat onnistuneita, mutta erityisiä suosikkejani albumilta ovat Nuoruuden oodi, Antibiisi, Taideteos ja Viha, kipu ja rakkaus.

Ihastuin näistä edellä mainituista biiseistä ensimmäisenä Nuoruuden oodiin ja voinkin samaistua biisin eräisiin sanoituksiin ”äiti opetti ’älä pelkää elämää’ ”.

Ellinooran omien sanojen mukaan Antibiisin ei ollut tarkoitus päätyä albumille. Mielestäni Antibiisiä kuvaa parhaiten adjektiivi rohkea, enkä ensikuuntelulla pitänyt heti kyseisestä biisistä. Antibiisi vaati usean kuuntelukerran, ennen kuin se päätyi soittolistalleni.

Koska Ellinoora tunnetaan voimabiiseistään, uudelta albumilta löytyy Taideteos-niminen biisi.  Biisin kertosäkeessä lauletaan nimittäin ”oot elämäsi vedos, sä oot taideteos”. Koen, että biisillä halutaan kertoa, että jokaisella ihmisellä täällä maapallolla on merkityksensä ja arvonsa saavutuksien ja suosion määrästä tai lähtökohdista riippumatta.

Viha, kipu ja rakkaus -biisin nimi on luultavasti saanut inspiraatiota uskonnossa ilmenneestä kolmesta pysyvästä Raamatun avainsanasta eli usko, toivo ja rakkaus.

Mielestäni albumin biiseistä Anthem on vähiten mieleenpainuvin. En kuitenkaan tiedä, mistä syystä. Varmasti siihen vaikuttaa ainakin se, että en ole kyseistä kappaletta kuunnellut niin paljon. Anthem on haikea ja herkkä rakkauslaulu. Albumilla on muutenkin paljon sen kaltaisia muitakin rakkauslauluja, esimerkiksi Sinä 4ever.

Asteikolla 1-5 antaisin tälle albumille kokonaisarvosanan 5.

 

Sofia Tuohimaa

Once upon a time in Hollywood – satutarina satujen maailmassa 

 

 

Ohjaus ja käsikirjoitus Quentin Tarantino / Draama/trilleri / 2019 / 2h 40min / *****

 

Quentin Tarantinon yhdeksännes, ja omiwn sanojensa mukaan toisiksi viimeinen elokuva Once upon a time in Hollywood sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa. Kun Tarantinolta tulee elokuva, muuta ei voi odottaa kuin eeppisiä taistelukohtauksia, toiminnallista seikkailua, veren roisketta ja räikeää huumoria. Once upon a time in Hollywood ei muiden Tarantinon teosten rinnalla myöskään kalpene.

 

Elokuva seikkailee 1970-luvun Hollywoodissa, aikana, jolloin kultavuosien Hollywood oli mukautumassa muuttuvaan nykymaailmaan ja digitalisaation aika lähestyi. Elokuva seuraa Rick Daltonia (Leonardo Di Caprio), entistä valkokankaiden hurmuria, joka taistelee uransa hiipumisen kanssa sekä Cliff Boothia (Brad Pitt), Rickin pitkäaikaista stunt-miestä, joka on kuitenkin siirtynyt enemmänkin tämän apumieheksi. Parivaljakon tarinan rinnalla kulkee Charles Mansonin murhiin liittyvä tositarina, jossa näyttelijä Sharon Tate (Margot Robbie) ja hänen ystävänsä murhattiin Taten ja hänen miehensä, kuuluisan ohjaajan Roman Polanskin kotona.

 

01Once upon a time in Hollywood oli ennen julkaisuaan jo ennalta arvattu hitti. Leonardo Di Caprio, Brad Pitt, Margot Robbie, Al Paccino… Ja lista jatkuu. Tarantinon ohjaus ja käsikirjoitus yhdistettynä maailman suurimpien tähtien kanssa, elokuva oli juuri siis sitä mitä voisikin odottaa. Di Caprio, Pitt ja Robbie loistivat rooleissaan, parempaa ei voisi edes pyytää. Di Caprio todisti kykynsä todella muuntautua mihin tahansa rooliin ja hänen kemiansa Pittin kanssa oli kieltämätöntä. Robbie taas hukkui täysin Taten hahmoon, ja toi esille todellisen Sharon Taten karisman ja lämmön.

 

Elokuvan mielenkiintoisena vastakkainasetteluna on Rickin ja Cliffin mielikuvituksellinen tarina rinnastettuna tositapahtumiin perustuviin Mansonin pahamaineisiin murhiin. Rick asuu Taten ja Polanskin naapurissa, tästä huolimatta minkäänlaista suoranaista vuorovaikutusta ei hahmojen välillä nähdä kuin vasta elokuvan loppuosassa. Tämä oli välillä turhan hämmentävää ja häiritsevää, mutta myös Tarantinon ovela tapa kuvailla Hollywoodin kahta puolta: Rick Daltonin hiipuva menestys vasten Sharon Taten nousevaa tähteyttä.

 

Kerronnallisesti Once uponin juoni oli erityisen hyvin jännitystä ylläpitävä: jokainen kohtaus oli kuin oma seikkailunsa ja juonen kulku piti katsojan koko ajan odottamassa, milloin henkilöhahmojen tarinat kohtaisivat. Elokuvan vauhdikkuutta myös lisäsi sen tapa hyppiä genrejen välillä: Komediasta draamaan, draamasta toimintaan. Mikään kohtaus ei ollut itsestäänselvyys, vaan jokainen osasi yllättää.

 

Elokuvan miltei parhaimmat minuutit esiintyivät loppua lähestyessä, kun juonikäänteenä Mansonin kultin jäsenet murtautuivat Taten talon sijasta Rickin taloon tositapahtumista poikkeavasti. Tämä johtaa huumorilliseen, verta roiskuvaan tappelukohtaukseen, klassikko Tarantino tyyliin. Lopputeksteihin saakka Tarantino siis pitää lupauksensa ja viihdyttää katsojia vauhdikkaalla tarinalla. Once upon a time in Hollywood siis täytti kaikki odotukset ja lupauksensa, eikä varmasti jättänyt yhtäkään katsojaa kylmäksi. Loppukohtaus onkin kenties elokuvan merkittävin kohtaus sen aiheen osalta: Koko elokuva olikin vain satua satujen maailmassa.

 

Teksti: Oona Koivula

Kuva: Filmikamari

Teinidraama Afterin liian kompleksi juoni tukahduttaa söpön rakkaustarinan

Uusi alku collegessa ja tulevaisuus edessä tarkasti mietittynä. Tessan  (Josephine Langford) opiskelutaival alkaa hyvin, mutta pian kuitenkin kuvioihin pyörähtää mukaan salaperäinen poika Hardin (Hero Fiennes-Tiffin), jonka myötä mikään ei ole enää niin varmaa. Tässä on lähes kaksituntisen After –elokuvan juoni hyvin tiivistettynä. Kuulostaa melko keskinkertaiselta teinidraamalta: ei mikään Oscarin arvoinen, mutta käypää viihdettä. Nähtyäni elokuvan trailerin ajattelin näin ja ostin liput. Kuitenkin jo puolivälissä jouduin pettymään, koska elokuva ei todellakaan ollut sitä mitä odotin.

After julkaistiin huhtikuussa 2019 ja sen ohjannut Jenny Gage. Elokuvan taustat poikkeavat melko paljon muista elokuvateattereissa esitetyistä teoksista, sillä tarina on saanut alkunsa verkkoyhteisöpalvelu Wattpadista. Siellä se oli ensin One Direction fanin, Anna Toddin, kirjoittama fanfiction, eli kuvitteellinen fanitarina. After -sarja nousi yhdeksi luetuimmista tarinoista palvelussa ja pian Todd teki sopimuksen kirjakustantamon kanssa.

Elokuva alkaa todella kepeästi siitä, kun hentoinen ja ujo lukutoukka Tessa siirtyy collegeen ja tapaa siellä kämppäkaverinsa sekä saa kutsun bileisiin, jossa tapaa Hardinin. Yllätykseksi selviää, että Hardin nauttii myös klassikkokirjoista. Elokuvassa referoidaan useaan otteeseen klassikkokirjailijoiden, kuten Jane Austenin ja Charlotte Bronten teoksia. Aluksi voi kuulostaa hyvälle idealle, ettei elokuva keskity ainoastaan teiniromanssiin. Kirjojen merkitys jää kuitenkin auki ja se tuntuu vain turhalle lisäykselle.

Elokuvan draaman kaaresta ei oikein ota selvää. Se on selvää, että teinielokuviin kuuluu paljon draamaa, mutta tässä se on aivan liian vaihtelevaa ja yliampuvaa. Tästä kyllä huomaa, että käsikirjoituksen on tehnyt melko nuori kirjoittaja. Kaiken lisäksi, teiniromanssin ohella selviää Hardinin vaikea isä-poikasuhde. Tämä jää kaiken muun ohella todella auki. Tarinankerronta on myös melko kömpelöä ja välillä tuntuikin kuin olisi katsonut lasten elokuvaa.

Elokuvasta ei ole saatu tarpeeksi selkeää kokonaisuutta. Draama kuuluu teinielokuviin, mutta Afterissa se ei pysy kasassa. Idealtaan elokuva on melko tavallinen teinidraama, mutta se yrittää erottua joukosta liian kompleksilla juonella ja lopulta lässähtää käsiin. Täytyy kuitenkin antaa pisteitä hyvästä tuotannosta, sillä elokuva oli kuvattu todella kauniisti ja äänimaisema oli miellyttävä.

Iida Vartiainen

Kuva: Finnkino

Carolista Captain Marveliksi

Marvelstudioiden elokuva Captain Marvel sai ensi-iltansa 6.3.2019. Ennen kuin olin nähnyt elokuvan ajattelin, että sitä voisi ehkä verrata kahteen eri DC comics:in tuotokseen: Superman-hahmoon ja Wonder Woman elokuvaan. Supermaniin siksi, että Captain Marvelin ja Supermanin voimat ovat hyvin samankaltaiset keskenään. Lisäksi molemmat ovat universuminsa vahvimpia sankareita.  

Elokuvana Captain Marvelia voisi verrata Wonder Woman elokuvaan, koska elokuvat ovat studioidensa ensimmäiset elokuvat naissupersankarista. Ero, joka näiden kahden välillä näkyy suurimpana liittyen aiheeseen naishahmot, on suuri. Wonder Woman elokuvassa alleviivattiin sitä, että päähenkilö on nainen. Captain Marvelissa sen sijaan asian vain annettiin olla. Minä pidän enemmän Captain Marvelin tavasta.  

Captain Marvel kertoo tarinan Carol Danversista. Elokuvan alussa hän on avaruudessa Kreesivilisaation kotiplaneetalla. Hän on Kreesotilas, mutta hän näkee kuin näkyjä itsestään jossain aivan muualla. Erään tehtävän päättyessä huonosti hän onnistuu pakenemaan ilkeiltä Skrulleilta. Pakokapselillaan hän päätyy suoraan Maahan. Siellä hän tapaa nuoren agentin Nick Furyn. Maahan Carolia seurasi muutama Skrull soturi. Furyn kanssa Carol yrittää saada nuo kiinni ja matkalla he selvittävät paljon Carolin taustasta.  

Lähiaikoina monien leffojen juonista voi löytää helposti kannanottoja isoisiin aiheisiin kuten rasismiin tai ilmastonmuutokseen. Tässä elokuvassa ei ollut sellaista syvällistä teemaa vaan se oli vain simppeli kasvutarina. Elokuvan alussa Carol ei oikein tiennyt kuka oli, mutta loppua kohti se selkeni hänelle ja hänestä tuli Captain Marvel. Minä pidin siitä. Oli virkistävää nähdä pitkästä aikaa joku rento ja mukava elokuva. Olihan Captain Marvelin perusideassa mahdollisuus tehdä elokuva feminismistä, mutta pidin päätöksestä jättää se tekemättä.  

Osa juonenkäänteistä oli minulle henkilökohtaisesti melko arvattavissa. Tosin keskusteltuani ystävilleni, jotka olivat myös nähneet elokuvan, minulle selvisi, että muille ne eivät olleet. Epäilen tämän johtuvan siitä, kuinka paljon olen elokuvia katsonut elämässäni ja analysoinut. Siispä jos olet elokuvien suurkuluttaja, suosittelen varautumaan muutamaan ennalta-arvattavaan juonenkäänteeseen. Nämä eivät silti häirinneet katselukokemusta ja mukana oli myös yllättäviäkin käänteitä.  

Kokonaisuutena Captain Marvel loi miellyttävän ja rennon katselukokemuksen. Lisäksi mukana sai fanin sydäntälämmittäviä hetkiä ja paljastuksia pitkäaikaisille mysteereille. Mukana oli juuri sopivasti huumoria niin nuoremmalle yleisölle kuin myös vanhemmillekin katsojille.  

 

Nea Toijala