Aihearkisto: Kolumnit

Supersankareita ilman supervoimia

Urheilu yhdistää ihmisiä ympäri maailman. Monet toki urheilevat itse, mutta kenties vielä sitäkin yhteisöllisempää on seurata ammatikseen urheilevien tahojen suorituksia. Hyvätasoinen palkka vain oman lajin harrastamisella ja fanien jumaloinnin kohteena oleminen kuulostaa nopeasti ajateltuna varsin hyvältä, mutta siitä täytyy olla valmis maksamaan hintaa. Lähes kaikkien tiedossa on se, että huippu-urheilijalta vaaditaan sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä harjoittelun ja ruokavalion suhteen, mutta fyysisen puolen pystyy käytännössä kuka tahansa hallitsemaan. Kehon lisäksi myös pään on oltava kunnossa, mutta sitä ei välttämättä aina edes pysty itse kontrolloimaan.

Jos urheiluseurat tiedottavat yleensä vähäsanaisesti pelaajien fyysisten loukkaantumisten toipumisajoista, henkisistä haasteita vaietaan lähes täysin. Useimmiten näissä tapauksissa mainitaan poissaolosyyksi vain lyhyesti ja ytimekkäästi “henkilökohtaiset syyt”. Niukkasanaisella tiedottamisella ei toki pyritä tarkoituksellisesti jättämään kannattajia epätietoisuuteen vaan suojelemaan pelaajien yksityisyyttä. Useimmiten pelaajilla itsellään on mahdollisuus avata omaa tilannettaan, mutta kovinkaan moni ei sitä ole tehnyt. Ainakaan asiasta puhumista ei pitäisi häpeillä, sillä mielenterveydellisiä ongelmia voi tulla ihan kenelle tahansa. Ammattiurheilijatkin ovat lopulta ihmisiä siinä missä tavalliset tallaajatkin.

Korona on luonnollisesti tuonut oman mausteensa myös tähän asiaan. Seurojen taloudet ovat olleet koetuksella, minkä vuoksi runsaasti hyvätasoisia pelaajia on jäänyt itsestään riippumattomista syistä vaille töitä. Kysyykin luonnetta pitää itseään omatoimisesti sellaisessa kunnossa, että kauden pelaamatta jäämisen jälkeenkin löytyisi jostain seuraavaksi kaudeksi pelipaikka. Todennäköisesti useat pelaajat eivät jaksa taistella epätietoisuudessa ja päätyy lopettamaan uransa, sillä ensi kaudeksi töitä tuskin irtoaa tässä maailmantilanteessa yhtään sen helpommin.

Viime lokakuussa nähtiin poikkeuksellinen ulostulo, kun jääkiekkoilija Taavi Vartiainen kertoi avoimesti mediassa sairastavansa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. MTV:n julkaisemassa jutussa Vartiainen kertoi hakeneensa apua ennen jääkiekkokauden 2019-2020 alkamista, mutta paini erilaisten oireiden kanssa läpi kauden ja viimeisen runkosarjakierroksen peruuntuminen koronan vuoksi oli hänelle lopulta helpotus. Lahden Pelicansista Ilvekseen sittemmin siirtynyt Vartiainen ei ole tällä sarjakaudella pelannut uudessa joukkueessaan lainkaan, sillä hän on ollut omien sanojensa mukaan sekamuotoisen oirejakson takia sairaslomalla.

Pari viikkoa Vartiaisen avautumista myöhemmin jalkapalloilija Juho Lähde ilmoitti päättävänsä pelaajauransa kokonaan. Pelaajaksi 29-vuotias Lähde olisi ollut vielä varsin hyvän ikäinen ja hänellä oli jo sopimus kaudesta 2021 Ykköseen tippuneen Turun Palloseuran kanssa, mutta Lähde päätyi jättämään pelikentät. Lähde paljasti kärsineensä jo parin vuoden ajan mielenterveydellisistä ongelmista, niistä hän nostaa esiin unihäiriön.

Vartiainen ja Lähde ovat hyviä esimerkkejä nuorille urheilijoille siitä, kuinka avun pyytäminen henkisesti liian vaikeina hetkinä on ainoa oikea ratkaisu. Moni urheilu-ura on todennäköisesti kaatunut tai sitä on vahvasti jarruttanut haasteet henkisellä puolella. Niiden johdosta harjoittelu- ja pelimotivaatio useimmiten kärsii sekä suorituspaineet lajissa kasvavat liian suuriksi. Onkin hyvä tuoda asiat ajoissa esiin, sillä tilanne on huomattavasti helpompaa kääntää voitoksi, kun saa valmentajien ja joukkuekavereiden tuen taakseen.

On syytä toivoa, että mahdollisimman moni jääkiekko- ja jalkapallokannattaja tutustui Vartiaisen ja Lähteen tarinoihin ja on jatkossa ymmärtäväisempi, kun suosikkijoukkueen pelaaja tekee kentällä virheitä. Koskaan ei voi tietää, jos kyseinen pelaaja joutuukin käymään päivittäistä taistelua peilikuvansa kanssa, törkeyksien huuteleminen katsomosta ei tällöin ainakaan auta asiaa. Kova, positiivinen kannustaminen on paras keino, jolla yksittäinen fani voi omalta osaltaan tehdä urheilijan elämästä kevyempää.

Ammattiurheilijat ovat fanille yleensä kuin supersankareita, ainoana erona vain on se, ettei heillä kovinkaan usein ole supervoimia. Ja jos on, ne ovat korkeintaan fyysisiä.

Markus Nurmi 

Mitä lukio opetti minulle? 

 Kun katson taaksepäin lukion alkuun eli yli kolmen vuoden päähän näen itsessäni monella tavalla erilaisen ihmisen. Vuosien varrella minussa on tiedon karttumisen lisäksi tapahtunut suuri muutos siinä, kuinka armollinen olen itseäni kohtaan. 

 Yläasteella aloin kiinnittämään arvosanoihini enemmän huomiota kuin aiemmin olin kiinnittänyt. Ehkä mielessäni oli hieman myös mahdollisimman moneen lukioon ovien aukeaminen, mutta enemmänkin kyseessä oli se, että tiesin pystyväni saamaan parempia arvosanoja. 

Kun sitten vuonna 2017 aloitin lukion jatkui mahdollisimman hyvien arvosanojen ylläpitäminen. Usein lukion aloittaville painotetaan, että lukiossa arvosanat laskevat peruskoulun tasolta, mutta itselläni inhokkioppiainettani lukuunottamatta arvosanani pysyivät samalla tasolla kuin ne yläasteella olivat olleet. 

Kuitenkin jo ensimmäisen lukiovuoteni lopulla aloin harkita lukio-opintojeni pidentämistä puolella vuodella. Päätökseen vaikutti muun muassa kahden pitkän kielen opiskelu ja muut ylimääräiset kurssit joita halusin suorittaa. Suuren kurssimäärän lisäksi aikaani vei vapaa-ajan harrastukset, jolloin aikaa pelkkään rentoutumiseen jäi omaan tarpeeseeni liian vähän.  

 

Toisen lukiovuoteni syksynä huomasin olevani todella uupunut. Nopea apu siihen oli yhden kurssin siirtäminen keväälle, mutta tajusin myös, etten voi jatkaa joka kurssista korkeimpien arvosanojen tavoittelemista. Kun olin jonkin aikaa opiskellut hieman rennommalla otteella, huomasin onnekseni että kurssiarvosanani pysyivät suurimmalta osin lähes entisellä tasolla, mutta myönnettäköön, että suosikkiaineeni kymppien vaihtuessa yseiksi olin kuitenkin hieman pettynyt. 

Yksi tärkeimmistä lukion aikana kokemistani oivalluksista on se, että vaikka opiskeleminen onkin tärkeä osa elämää, pitäisi jokaisen muistaa olevansa ihminen myös koulun ulkopuolella. Vaikka opiskeluun menee paljon aikaa, on tärkeää tehdä myös asioita joista nauttii. Kolme vuotta on kuitenkin jokseenkin pitkä aika ja sitä ei mielestäni kannata käyttää luomalla muistoja pelkästään kirjojen ääreltä. 

Myös omia arvosanatavoitteita asettaessa täytyy ottaa huomioon nämä koulunkäynnin ulkopuolelle jäävät asiat, sillä ne vaikuttavat niin jaksamiseen kuin ajankäyttöönkin. Vaikka laudatureja olisikin hieno saada, eivät alemmat arvosanat ole millään tavalla huonommuuden tunteen paikka, varsinkaan silloin kun lukuaikaa on uhrannut oman hyvinvointinsa ylläpitämiseen. Pitkällä aikavälillä enemmän merkitystä on kuitenkin omalla jaksamisella ja mielenterveydellä kuin yhtä arvosanaa paremmilla lukiotuloksilla. 13

Jäi lukiosta minulle tietysti myös muunlaisia muistoja: sain ainutkertaisia kokemuksia penkkareista, abiristeilyltä ja ylioppilaskirjoituksista. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja loin syvempiä ystävyyssuhteita jo aiemmin tapaamiini ihmisiin. Tällä hetkellä koen kuitenkin suurimman muutoksen, jonka lukioaika elämääni teki, tapahtuneen omassa ajattelutavassani ja siinä kuinka koen ympäröivän maailman. 

 

teksti: Ella-Roosa Mäkinen 

kuva: Pixabay

Unohtumaton urheiluttomuus

Kuten tiedetään, kuluva kevät on ollut monessa mielessä poikkeuksellinen. Vallitsevasta tilanteesta ovat kärsineet käytännössä kaikki toimijat, mutta yksi laajimmin maailmaa koskettaneista muutoksista on ollut kilpaurheilusarjojen pysähtyminen lähes joka ikisessä maailman maassa. Osalle se on merkinnyt työn, osalle bisneksen ja osalle intohimoisen kannattamisen eli käytännössä elämäntavan keskeytymistä. Monet seurat joutuvatkin pelittömyyden vuoksi taistelemaan enemmän tai vähemmän koko ajan olemassaolonsa puolesta ja kysymys kuuluukin: onko urheilu enää entisensä koronapandemian selättämisen jälkeen?

Tyhjää täynnä, niin kentällä kuin katsomossakin. Tämä on ollut tilanne niin kuvassa näkyvällä, Helsingin Töölössä sijaitsevalla Bolt Arenalla kuin muillakin maailman urheilupyhätöilläkin. . Kuva: hjk.fi

Tässä vaiheessa on toki hyvä täsmentää, että korona ei täysin katoa maapallolta pitkiin aikoihin, eikä se välttämättä katoakaan koskaan. Viruksen leviämisen täydellinen kontrollointi on kuitenkin mahdotonta, mikä aiheuttaa epätietoisuutta. Epätietoisuus puolestaan ajaa sarjoja koko ajan ahtaampaan ja ahtaampaan rakoon, otteluiden pelaamista kun ei voi vältellä loputtomiin. Ottelutapahtumat muodostavat monilla seuroilla ison osan tuloista ja kun ottelutapahtumia ei voida järjestää, seurojen taloudet heikkenevät, koska menot eli esimerkiksi pelaajien ja muiden työntekijöiden palkat sekä stadion- ja hallivuokrat juoksevat koko ajan.

Saksan suurin ja tunnetuin urheilusarja eli jalkapallon Bundesliiga palasi lauantaina 16. toukokuuta reilun kahden kuukauden tauoltaan, ja on nyt ensimmäinen kautensa tauolle asettaneista isoista Euroopan jalkapalloliigoista, joka yrittää jatkaa kauttaan. Mikäli kausi olisi keskeytetty kuten esimerkiksi Ranskassa, Belgiassa ja Alankomaissa, arvioiden mukaan erityisesti pienimmille seuroille elintärkeää tv-rahaa jäisi jakamatta satojen miljoonien eurojen edestä ja noin kolmasosa pääsarjajoukkueista olisi ajautunut konkurssiin. Jos parikin ottelua saadaan pelattua, valoa tunnelin päähän tulee edes hieman tyhjistä katsomoistakin huolimatta.

Tilanne on kuitenkin Saksassakin näyttänyt jo hetken aikaa synkältä, kun sarjatasoa alempana pelaavan Dynamo Dresdenin joukkueesta löytyi todistetusti koronatartunnan saaneita pelaajia ja koko joukkue asetettiin kahden viikon karanteeniin. Joukkue ei voi harjoitella tai pelata karanteenin aikana, eli sunnuntaille 17.5. suunniteltu vierasottelu Hannoveria vastaan jouduttiin luonnollisesti perumaan. Lieneekin vain ajan kysymys, milloin tartuntoja vahvistetaan myös ykkös-Bundesliigan puolelta. Moni fani epäileekin, että sarjaa ei pystytä viemään loppuun asti, vaan peli joudutaan laittamaan ennen pitkää uudestaan poikki. Meneillään olevan kauden ratkaisun kanssa ei myöskään pystytä vitkuttelemaan loputtomiin, sillä seuraava kausi pitäisi saada jo syksyllä vauhtiin. Nämä niin sanotut talvisarjat eli Bundesliigan lisäksi esimerkiksi Englannin Valioliiga ja Espanjan La Liga ovatkin ainakin huhujen mukaan harkinneet väliaikaista siirtymistä muun muassa Suomessa ja Ruotsissa käytettävään kalenterivuoden mukaiseen kauteen, jossa uusi kausi siis alkaisi keväällä.

Seurojen ja niiden pelaajien lisäksi tilanne on luonnollisesti vaikea myös faneille ympäri maailman. Monet haluaisivat jo kovasti päästä katsomaan pelejä, mutta jotkut ovat myös suhtautuneet negatiivisesti sarjojen pyrkimyksiin saada ottelut mahdollisimman nopeasti käyntiin. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että ottelusta ei saada kunnollista nautintoa, jos ja kun niitä joudutaan erityisjärjestelyiden myötä muuttamaan eikä yleisöllä liene katsomoihin vähään aikaan asiaa, ainakaan täysmääräisesti.

Vastaus ensimmäisen kappaleen kysymykseen on siis hyvin todennäköisesti kielteinen. Tämä globaali kriisi vaikuttanee lähitulevaisuuden urheiluihin ainakin siten, että pelaajat mahdollisesti ottavat huomattavasti tarkemmin huomioon hygienian treeneissä ja peleissä sekä osa faneista, ainakin iäkkäämmät, saattavat vältellä katsomoihin menoa vielä jonkin aikaa virallisen sallimisen jälkeenkin. On kuitenkin mahdollista, ellei todennäköistä, että toinen virusaalto iskee jossain vaiheessa.

Tavallinen penkkiurheilija voi kantaa kortensa kekoon pysymällä kotona, kun sitä suositellaan sekä tukemalla paikallisen seuransa taloutta esimerkiksi ostamalla fanituotteita verkkokaupasta. Ja aina voi tietenkin toivoa mahdollisimman nopeaa tilanteen normalisoitumista, sitä tosin taitaa tehdä joka ikinen.

Teksti: Markus Nurmi

Kuva: hjk.fi

Sosiaaliset suhteet poikkeustilanteessa

Koronaviruksen rantauduttua Eurooppaan ja Suomeen, siirryttiin sosiaaliseen kanssakäymisen suhteen ennennäkemättömiin rajoituksiin. Vanhukset eristettiin, perheet sulkeutuivat koteihinsa, koulut ja ravintolat suljettiin.

Länsimaalaiselle, rajattomana kulkevalle ihmiselle tällainen yhteiskunnan sulkeminen tuntuu ahdistavalta ja tilanne epäuskoiselta. Kuitenkin sosiaalisten suhteiden tarve ja kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on aina ollut hyvin yksilöllistä – toisille eristäytyminen ei ole normiarkea haastavampaa ja toisille sosiaalisuuden puute ajaa mielenterveyden järkkymiseen.

Lapset ja nuoret aikuiset ovat omaksuneet sosiaalisen median käytön jo ennen korona-aaltoa, ja tilanteen vaatima sallittu yhteydenpito muihin tietotekniikan tai puhelimien sovelluksien kautta ei ole heille ongelmallista. Päin vastoin, koronan myötä ehkä useampi on tarttunut puhelimeen ja kysellyt kuulumisia toisiltaan, mikä muutoin olisi normiolosuhteissa saattanut jäädä tekemättä.

Ikäihmisille tilanne on haastavampi. Poikkeustilanteessa moni vanhus tai sairas jää yksin, vain ja ainoastaan hoitohenkilökunnan suoman kanssakäymisen varaan sosiaalisten suhteiden ollessa muutoinkin vähäisiä. Ajan saatossa ovat tutkimukset ja kokemus näyttäneet, että pelkkä yksinäisyys itsessään voi olla tappavaa. Kun mieli on apea, liikkuminen vähenee ja kunto laskee. Vanhukselle nykyaikaisen puhelimen käyttö on vaikeaa, ja se totuttu perheenjäsenten tekemä viikoittainen vierailu jää pitkäksi aikaa tekemättä riskien takia.

Yhtä kaikki, tutkittua on, että sosiaaliset suhteet ovat tie parempaan terveyteen iästä ja statuksesta riippumatta, ja suhteita pitää vaalia tilanteessa kuin tilanteessa. Korona on osoittanut lyhyessä ajassa sen, kuinka tärkeää ihmiselle on sosiaalisuus ja kanssakäyminen muiden kanssa. Toivomme pandemian laantumista ja loppumista, arjen tasoittumista entiseen, mutta myös sitä, että toisista välittäminen ja sosiaalinen yhteydenpito jatkuvat näillä uusilla opituilla metodeilla, mitä koronan myötä olemme joutuneet omaksumaan.

Teksti: Vilma Palomäki

Kuva: https://pixabay.com/photos/coronavirus-corona-quarantine-4940076/

Kolumni: Koko Suomi Huuhkajien taakse! 

Huuhkajat eli Suomen miesten jalkapallomaajoukkue saavutti viime syksynä jotain, mitä siltä oli moni ehtinyt odottaa jo vuosikymmeniä, nimittäin osallistumisoikeuden arvokisoihin. Liito jatkui myös tammikuun Urheilugaalassa, kun Huuhkajat valittiin Vuoden joukkueeksi, ratkaiseva karsintaottelu Liechtensteinia vastaan äänestettiin sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi, Markku Kanerva pokkasi toisena vuonna peräkkäin Vuoden valmentajan tittelin ja Teemu Pukki sekä Lukas Hradecký miehittivät kaksi ensimmäistä sijaa Vuoden urheilija -äänestyksessä. Vaikka moni hyppäsikin kunnolla Huuhkajien kelkkaan vasta karsintojen loppupuolella, jalkapallon, nimenomaan suomalaisen sellaisen, kasvanut kiinnostus on erittäin hyvä asia.

Moni on luonnollisesti ollut Huuhkajien puolesta iloinen, mutta harmillisen monella on ollut pakonomainen tarve vähätellä saavutusta sosiaalisessa mediassa. Vähättely johtuu suurella todennäköisyydellä siitä, että kaikki eivät suorituksen arvoa ymmärrä. ”Pelkkä” kisapaikka on kuitenkin vähintään yhtä kova suoritus kuin maailmanmestaruus jääkiekossa, ellei kovempikin.

Miksi ihmeessä? No siksi, koska jalkapallo on Euroopan ylivoimainen ykköslaji ja se pitänee pintansa niin kauan, kunnes jonain päivänä planeetallamme kaikki loppuu. Jotain lajin suosiosta kertonee se fakta, että sen suurmaa Saksasta löytyy pelkästään rekisteröityneitä jalkapalloilijoita yli seitsemän miljoonaa, siis enemmän kuin Suomesta asukkaita! Ja vaikka kisojen joukkuemäärä on nykyään aiemman 16 sijasta 24, kovia maita jää edelleen rannalle. Edellisiä, kesän 2016, kisoja seurasivat sivusta muun muassa Kreikka, Hollanti, Tanska ja Serbia. Taso on siis todella kova.

Suomi ei kuitenkaan ole lajin kovimpia tekijöitä eikä sormia napsauttamalla sellaiseksi muutukaan, mutta ensimmäisen kisapaikan saavuttaminen on iso askel eteenpäin. Karsintalohkosta läpi pääseminen vaati kuitenkin kahden todellisen jalkapallomaan, Bosnia-Hertsegovinan ja Kreikan, lyömistä, joten tuurista ei voida missään nimessä puhua. Jos tarkkoja ollaan, siemenet arvokisadebyytille kylvettiin jo loppuvuodesta 2016, kun Markku Kanerva nimettiin vakituiseksi päävalmentajaksi, joten pitkäjänteistä työtä on tehty ja sitä on tehtävä myös jatkossa.

Toivottavaa olisi, että koko kansa seuraisi ja kannustaisi Huuhkajia kesän kisoissa, sillä toista tilaisuutta ei sataprosenttisella varmuudella tule. Jokainen voi kuitenkin kisojen jälkeen antaa oman panoksensa tulevaisuuden puolesta käymällä paikallisen jalkapalloseuransa otteluissa. Näin meistä voi kasvaa jalkapalloyhteiskunta.

 

 Markus Nurmi 

 

Tietämättömän nuoren elämää 

Olen 19-vuotias nuori, joka käy lukion kolmeen ja puoleen vuoteen ja valmistun joulukuussa 2019. Pidensin lukioaikaani, sillä halusin vielä kirjoittaa yhden uuden aineen ja en todellakaan tiennyt, että mihin olisin hakenut jatko-opiskelemaan. Minulle toi lohtua, että saisin vielä hieman lisäaikaa suunnitella tulevaisuuden siirtojani tutussa ja turvallisessa lukiossa. Minä ja monet muutkin meistä yrittävät välttää välivuotta, koska sehän olisi ensimmäinen kerta ilman koulua ja pitäisi keksiä jotakin sille ajalle. Toisaalta on myös ihmisiä, jotka todellakin haluavat ja tarvitsevat välivuotta.  

En ole koskaan ollut, enkä varmastikaan tule koskaan olemaan kauhean hyvä koulussa. Olen sellainen keskiverto opiskelija, joka voisi saavuttaa hyviä tuloksia vain, jos olisin koko ajan oppikirjat kädessä. Valehtelisin jos väittäisin lukion olleen helppoa ja kivaa aikaa. Totta kai aina voisi opiskella enemmän ja olla motivoituneempi kouluhommia kohtaan. Silti kukaan ei voi tulla luokseni ja sanoa, että olisit voinut edes yrittää. Sappikiveni alkavat kiehumaan, jos joku kehtaa sanoa jollekin toiselle asioita, mistä hänellä ei ole oikeasti tietoa.  

Opiskelu on minullekin hitusen hankalaa, mutta en osaa edes kuvitella heitä, joilla on esimerkiksi lukihäiriö tai elämäntilanne muuten todella hankala. Joillakin voisi olla kovakin halu opiskella enemmän, mutta ei vain yksinkertaisesti ole vaadittavan paljon voimavaroja siihen. Ihmiset ymmärtävät hyvin, että kaikki eivät ole hyviä kaikessa, mutta pitäisi ymmärtää myös arvostaa heitäkin ihmisiä, jotka saavat ylioppilaskirjoituksista niitä huonompia arvosanoja. Joillekin se kirjoituksissa saatu A on erittäin iso saavutus ja vaikka itse ei olisi sitä mieltä, voisi silti olla onnellinen sen toisen puolesta.  

Tästä hyvänä aasinsiltana voisin todeta, että en usko pääseväni mihinkään jatko-opiskelupaikkaan suoraan todistuksellani. Mielestäni on siis hyvä pitää valintakokeet elossa, jotta kaikilla olisi mahdollisuus päästä haluamaansa paikkaan opiskelemaan. On kuulemma yleistä nykyään, että monikaan ei tiedä, mihin oikeasti haluaisi pyrkiä opiskelemaan. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että minulla ei ole kuin yksi ala, mikä voisi edes 90% varmuudella kiinnostaa.  

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ennen on pystynyt miettimään helposti, että ala-asteen jälkeen yläasteelle ja siitä lukioon. Silloin oli täysin selvät sävelet, mutta kaikki se helppous on mennyttä aikaa. Joskus sitä ajattelee, että olisi hauska päästä ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun elämä oli kavereiden kanssa leikkimistä ja velvollisuudet olivat kaukana tulevaisuudessa. Toki nykyään on paljon enemmän vapauksia kuin ennen.  

Kaikkien velvollisuuksien ja suuren epäröinnin keskellä, tulevaisuutta odottaa innolla. Sitä odottaa kaikkia niitä seikkailuja, joihin ikinä tuleekaan päätymään. On suuri halu tutustua uusiin ihmisiin ympäri Suomea ja maailmaa. Vaikka tulevaisuus näyttääkin aika-ajoin hyvin sumuiselta, sumu hälvenee, jos ei nyt päivä päivältä, niin ainakin viikko viikolta.  

 

Viivi Paloposki 

Kirjat käteen!

Kieli on niin luonnollinen osa elämää ja omaa identiteettiä, ettei sen vaikutuksia tule juuri ajatelleeksi omassa arjessaan. Jokainen käyttää kieltä jokapäiväisessä elämässään. Perustui se sitten viittomiin, kuviin tai ääneen. Oikeastaan elämä ilman minkäänlaista kielellistä kommunikointia on hankalaa, ellei mahdotonta. Kieli luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja helpottaa yksilön sopeutumista ympäristöönsä. Äidinkieli on kaiken kielitaidon perustana, sillä se on ensimmäinen oppimamme kieli ja myös vahvin osaamistamme kielistä.

Koska äidinkieli on iskostettu niin syvään, kieli luonnistuu, vaikka se olisi ollut käyttämättä vuosikymmeniä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kieltä tulisi kehittää ja harjoittaa, sillä ihminen käyttää kieltä ajattelun välineenä. Vähäsanaisen maailma on pienempi ja huomattavasti mustavalkoisempi. Kaikki lienevät jo kuulleet lukemisen lukuisat terveyshyödyt: jo kuuden minuutin lukutuokio laskee sykettä ja vähentää lihasjännitystä, lukeminen hidastaa muistin rappeutumista ja parantaa keskittymiskykyä. Hyvien hyötyjen lista on pitkä, mutta sen luotteleminen ei sinänsä innosta ketään lukemaan.

Keskustelussa nuorten vähenevästä lukemisesta unohdetaan, että ilman lukevia aikuisia ei tule lukevia lapsia tai nuoria. Lukemisen määrä on vähentynyt kaikissa ikäluokissa, ei vain nuorten keskuudessa. Itseäni välillä ärsyttää puheet, että vain lapset ja nuoret eivät lukisi nykyään tarpeeksi. Miten lapset ja nuoret löytäisivät kirjojen hienoon maailmaan, jos vanhemmat eivät näytä esimerkkiä? Aikuiset voisivat itse vähentää älylaitteidensa käyttöä ja ottaa ne kirjat käteensä.

Itse olen ollut satunnaisesti lukeva ihminen. Olen kuitenkin jonkun aikaa lukenut säännöllisesti ja en voi muuta sanoa kuin että se on erittäin nautinnollista. Uskottelin itselleni lukevani, vaikka tosiasiassa päädyin monesti esimerkiksi räpläämään puhelinta lukemisen sijasta. Olen itsekin tehnyt tämän ryhtiliikkeen ja voin suositella sitä ihan jokaiselle muullekin. Kirjoihin tarttuminen tuntui alkuun raskaalta ja keskittyminen herpaantui toistuvasti, mutta päättäväisyydellä ja pitkäjänteisyydellä keskittyminen parani ja kirjojen sivuille uppoutuminen helpotti.

Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät lue, mutta tiedän nykyisenä lukijana, kuinka paljon he lukemattomuudellaan menettävät. Hyvä kirja herättää tunteita ja ajatuksia, saa niin nauramaan kuin itkemään ja kaikkea siltä väliltä. Koukuttava teksti vie mennessään ja avaa ovia maailmoihin, joihin olisi fyysisesti mahdotonta matkustaa. On aivan mahtavaa, kun saa lukiessa kehitellä tarinan avulla ihan oman maailman. Kirjat saavat lukijan miettimään asioita eri näkökulmista ja tälläkin tavoin sivistyttävät lukijaa.

Käsi kädessä lukemisen kanssa kulkee myös kirjoitustaito. Kuinka kompuroivasti kirjoittava nuori pärjää tulevaisuuden haasteissa, kun joka alalla on kirjoitettava muistioita ja esitelmiä? Lukutaito on yksi demokratian edistäjä ja yhteiskunnallista tasa-arvoa edistävä tekijä. Luku- ja kirjoitustaitoa tarvitaan joka päivä niin viranomaisten kanssa asioidessa kuin työhakemuksia rustatessa. Lukutaito auttaa jäsentelemään ja hankkimaan tietoa erilaisista lähteistä, se luo myös pohjan kaikelle oppimiselle sekä tasoittaa tietä jatko-opinnoille.

Teksti ja kuva: Viivi Paloposki

Suomalainen sisu – uhka vai mahdollisuus

Kaikki tietävät sen kuuluisan suomalaisen sisun. Sen, joka saa suomalaisen kantamaan puita kasaan, vaikka 20 asteen pakkasella. Sen, joka saa suomalaisen nousemaan maasta vielä kerran, vaikka hänet olisi lyöty sinne jo kolme kertaa. Se sama sisu, joka saa meidät suomalaiset painamaan eteenpäin ohi kaikkien esteiden. Se on se asia, joka erottaa suomalaiset kaikista muista kansoista. Mutta onko se sitten kuitenkaan niin positiivinen kuin tähän mennessä on uskottu?

Tuo suomalainen sisu on opettanut meidät siihen, että jos on heikko olo, tulee vain puskea läpi heikkouksista. Ihan hyvä teoria aina välillä, mutta ei läheskään aina. Tämä ajattelutapa on luonut Suomeen ilmapiirin, joka väheksyy väsymystä ja jaksamattomuutta. Se on tehnyt lauseesta: ”Minä en enää jaksa” kiroilua. Sitä sen ei pitäisi olla. Aina ei ole pakko jaksaa, jos todella ei vain jaksa. Ei ole heikkous väsyä. Ei ole heikkous menettää toivoa. Ei ole heikkous lopettaa jotakin, jos se tuntuu liian väsyttävältä tai tiedät, että saatat loukkaantua fyysisesti, jos jatkat.

Suomalainen sisu on mielestäni yksi suurimmista syistä, miksi Suomessa mielisairauksiin haetaan apua vasta niin myöhään. Tai mihinkään sairauksiin. Varsinkin x-sukupolven, eli 1964-1979 vuosina syntyneiden, kohdalla on usein niin, että suomalaiset eivät hakeudu sairaalaan tai hoitoon, jos ei ole aivan pakko tai sukulaiset eivät sinua sinne raahaa. Tämä johtuu suurilta osin juuri tästä suomalaisesta sisusta.

Esimerkiksi muistisairauksien kohdalla suomalainen sisu ei todellakaan ole hyvä asia. Muistisairauteen sairastunut henkilö saattaa tajuta sairautensa, mutta ei hakeudu lääkäri hoitoon ajatellen, että sairaus nähtäisiin nolona tai heikkoutena. Hän saattaa ajatella, että sisua vain peliin niin kyllä siitä muistisairaudestakin selvitään. Ei, ei kyllä selvitä. Varsinkin muistisairauksissa on tärkeää aloittaa hoito ajoissa. Muuten sairaus saattaa ehtiä levitä tai vakavoitua niin, että sitä ei saa hoidettua lainkaan.

Mielenterveydestä ei ikinä puhuta politiikassa. Mistä se johtuu? No suomalaisen sisun asenteesta, että jaksamattomuus on heikkous. Eihän siitä nyt voida puhua. Eihän kukaan nyt saisi luulla, että joku poliitikko kannattaa luovuttamista. Kuka sellaista äänestäisi? Tämä vääristynyt kuva mielenterveyden ongelmista ja väsymyksestä johtuu juurikin siitä kuuluisasta sisusta. Se antaa niistä kärsiville sellaisen kuvan, että heidän ongelmansa ovat noloja. Se johtaa siihen, että mielenterveyden ongelmista kärsivät eivät uskalla kertoa ongelmistaan. Sen takia ongelmat pahenevat vain koko ajan ja saattavat pilata ihmisen elämän. Tai vakavimmissa tapauksissa johtaa henkilön elämän loppumiseen kokonaan.

Eli onko sisu siis huono asia? Ei aina. Tietyissä tilanteissa sisu saattaa olla juuri se kantava voima, joka saa meidät jatkamaan tai yrittämään uudelleen lannistumatta. Meidän suomalaisten täytyy vain oppia säännöstelemään, koska kannattaa elää sisukkaana eteenpäin ja vain hyväksyä se, ettei aina jaksa.

Nea Toijala

Altavastaajana liikenteessä 

Mustan ja punaisen värinen moottoripyörä ajaa pitkin valtatietä. Kuski ajaa oikeaoppisesti oikean puolimmaisen kaistan keskellä, kun yhtäkkiä viereisellä kaistalla ajava auto laittaa vilkun oikealle, ja melkein ajaa motoristin päälle. Kuski jarruttaa nopeasti ja tööttää, ja auto vain kiihdyttää matkoihinsa. Hän jää miettimään, oliko auton tarkoitus ajaa yli vai oliko tämä vain sokea. Seuraavaksi hän ajaa kääntyvien liikennevaloihin, tarkoituksena kääntyä vasemmalle, vastaantulevien kaistan ylitse. Liikennevalot vaihtuvat vasta monen minuutin päästä, kun moottoripyörän taakse ajaa auto. Liikennevalot eivät tunnistaneet valoissa seisovaa kaksipyöräistä. Automatiikka ei aina tunnu palvelevan kaikkia.

Nämä molemmat tapahtumat ovat minulle arkipäivää liikenteessä. On ärsyttävää, kuinka autot usein ajavat täysin välittämättä kaksipyöräisistä ajoneuvoista. Kevytmoottoripyörässäni on 125-kuutioinen moottori, ja sillä saa ajaa moottoritiellä. Jopa siellä tunnen oloni turvallisemmaksi, kuin esimerkiksi Hervannan valtaväylällä ruuhka-aikaan. Kokemukseni eivät kuitenkaan ole vielä pahimmasta päästä, sillä kevarini huippunopeus yltää noin 120 kilometriin tunnissa, toisin kuin esimerkiksi mopokuskeilla. He ovat vielä alttiimpia vaarallisille kohtaamisille autojen kanssa, kuten itsekin entisenä skootterityttönä tiedän.

Lueskelin Motouutiset.fi sivulta juttuja ja tutkimuksia liittyen motoristien ja autojen kohtaamisiin liikenteessä. Sain selville, että kaikki ei aina ole kiinni autoilijan välinpitämättömyydestä, vaan joskus voi olla kyse aivan muusta. Yhden tutkimuksen mukaan autoilija yksinkertaisesti unohtaa nähneensä moottoripyöräilijän, ja syy on ilmeisesti lähimuistissa. Toinen uutinen, jossa edellistä juttua sivuttiin, käsitteli motoristin näkymisen parantamista liikenteessä.

Mielestäni autokouluissa voitaisiin opettaa enemmän kaksipyöräisten huomioimista liikenteessä. Ja jos vain olisi mahdollista, autoilijan voisi laittaa itse ajamaan kaksipyöräisellä liikenteeseen, jolloin tämä näkisi tilanteita myös altavastaajan näkökulmasta. Koska sitähän me kaksipyöräisellä liikkujat olemme, altavastaajia. Autojen apuohjelmat uudistuvat ja kehittyvät hyvään tahtiin. Voi olla, että mitä enemmän autoilu siirtyy roboteille, teiden turvallisuus kaksipyöräisille paranee.

teksti ja kuvat: Vilma Ryödi

Lukio loppuu – No mitäs sitten? 

Lukion lähestyessä loppuaan, alkaa abeilla häämöttämään seuraava elämänvaihe. En edes muista, kuinka usein minulta on kysytty: ”No mitäs sitten?” viitaten lukiosta valmistumisen jälkeiseen elämään. No mitäs sitten? Yliopistoon, ammattikorkeaan, töihin, ulkomaille opiskelemaan, aupairiksi vai minne. Itseäni lukion lopun häämöttäessä jopa enemmän stressaa kouluarjen loppumisen jälkeinen elämä, mitä itse kirjoitukset. Lukiossa on selvät sävelet: ilmoittaudut kirjoituksiin, luet syksyn tai kevään kirjoja lävitse ja sitten kirjoitussalissa teet parhaasi. Ei siinä ole mitään sen ihmeellisempää. Sen sijaan kuin puhutaan lukion jälkeisestä elämästä, kaikki päätösvalta on sinulla: minne ja mitä menet opiskelemaan, miten vietät mahdollisen välivuotesi tai mitä ikinä sitten keksitkään. Tässä sinua ei välttämättä kukaan enää kädestä pitäen ohjasta, se on pelottavaa.

Vaikka lukiolaisilta tunnetusti kysytään jatko-opinto suunnitelmia, se että tietää mitä haluaa mennä opiskelemaan, ei itsessään riitä. Vaikka tiedän mitä haluan opiskella, ei se ole kuitenkaan ihan niin yksinkertaista. Välivuoden pitäminen ei välttämättä ole ”valinta” tai merkki siitä, että ei tiedä mitä haluaa opiskella. Todellisuudessa se on monille estämätön pakote. Kouluihin on vaikea päästä sisään, ja vaikka tulisi opiskeltua pääsykokeisiin vuoden ympäri, voi silti käydä niin huono tuuri, että kouluun pääsy lykkääntyy taas toisella vuodella. Tiedän monia, jotka haluaisivat päästä jo opiskelemaan haaveammattiaan, mutta eivät yksinkertaisesti pääse opiskelemaan, joten tällöin yhteiskunta käytännössä pakottaa pitämään välivuoden.

Lukion alussa tulee ajateltua, että lukion jälkeen menen sitten opiskelemaan sinne, ja sitten elämä vaan pyörii eteenpäin kuin juna. Todellisuudessa kaikki ei sujukaan niin selkeästi. Lukion loppua kohden olen kuullut monien sanovan, että tässä kohtaa alkaa kyseenalaistamaan kaikkea sitä, mitä on halunnut olla ja mitä on halunnut tavoitella. Unelmat alkavat tuntua kaukaisemmilta kuin koskaan, vaikka käytännössä ne ovat vain lähempänä. Kaikki ne asiat, mitkä tuntuivat kolme vuotta sitten itsestäänselvyyksiltä, tuntuu nyt mahdottomuuksilta. Tämä johtuu siitä, että silmien eteen isketään realiteetit ja kriteerit, mitä vaaditaan minnekin. Kaikki alkaa tuntua kuormittavalle ja kauhistuttavalle, mikään ei tunnu enää selkeältä tai järkevältä.

Entistä enemmän pelkoa myös lisää se, että tutut kaverit hajaantuvat eri paikkakunnille tai jopa eri maihin. Kaikki se tuttu ja turvallinen alkaa pikkuhiljaa hajota. Olen kuullut monien sanovan, että tuntuu kuin kaikki ympärillä olisi menemässä jonnekin ja tekemässä jotakin jännittävää, kun itse vain jumittaa paikallaan. Tämä välivuoden mukana tullut paikalla pysyminen, voi lisätä masentuneisuutta ja syrjäytymistä entistä enemmän. Jokaiselle on tärkeää kuulua johonkin yhteisöön ja kokea, että omalla elämällään on merkitystä. Mitä jos ei pääse opiskelemaan ja mahdollisella työpaikallakaan ei ole tiivistä yhteisöä? Suomessa pohditaan, kuinka nuoret aikuiset masentuvat ja syrjäytyvät, mutta eikö meidän yhteiskuntamme melkein jopa pakota siihen? Verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Iso-Britanniaan, Suomessa on vaikea päästä korkeakouluihin opiskelemaan. Suomessa välivuoden pito on useimmiten välttämätöntä, kuin taas Yhdysvalloissa se on enemmän henkilökohtainen valinta.

Välivuosikaan ei toki ole aina se huono vaihtoehto. Olen kuullut monien toteavan, että välivuoden pitäminen on auttanut paremmin heitä ymmärtämään itseään ja sitä, mitä haluaa itse elämältä. Töissä käyminen koulun sijasta voi auttaa ymmärtämään, että se haave ammatti ei ole olekaan se oikea vaihtoehto. Monille välivuoden aikana tapahtuu mielenmuutos, jossa aletaan aivan kuin uudelleen arvioimaan unelmien ja tavoitteiden merkitystä. Joillekin tämä voi olla hyvä asia, monet haluavatkin pitää vapaasta tahdosta välivuoden, toisille tämä taas voi olla petollista. Tiedän, että itse en pitäisi ”pakollisesta” välivuodesta. Toki välivuoden aikana voi matkustella, mennä aupairiksi tai hankkia muuta elämän kokemusta. Jos kuitenkin välivuosi ajaa epäilemään itseään enemmän ja enemmän, tulevaisuuden unelmista alkaa pikkuhiljaa muodostua niitä menneisyyden haaveita.

teksti: Oona Koivula

kuva: Flickr