Aihearkisto: Kolumnit

Kirjat käteen!

Kieli on niin luonnollinen osa elämää ja omaa identiteettiä, ettei sen vaikutuksia tule juuri ajatelleeksi omassa arjessaan. Jokainen käyttää kieltä jokapäiväisessä elämässään. Perustui se sitten viittomiin, kuviin tai ääneen. Oikeastaan elämä ilman minkäänlaista kielellistä kommunikointia on hankalaa, ellei mahdotonta. Kieli luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja helpottaa yksilön sopeutumista ympäristöönsä. Äidinkieli on kaiken kielitaidon perustana, sillä se on ensimmäinen oppimamme kieli ja myös vahvin osaamistamme kielistä.

Koska äidinkieli on iskostettu niin syvään, kieli luonnistuu, vaikka se olisi ollut käyttämättä vuosikymmeniä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kieltä tulisi kehittää ja harjoittaa, sillä ihminen käyttää kieltä ajattelun välineenä. Vähäsanaisen maailma on pienempi ja huomattavasti mustavalkoisempi. Kaikki lienevät jo kuulleet lukemisen lukuisat terveyshyödyt: jo kuuden minuutin lukutuokio laskee sykettä ja vähentää lihasjännitystä, lukeminen hidastaa muistin rappeutumista ja parantaa keskittymiskykyä. Hyvien hyötyjen lista on pitkä, mutta sen luotteleminen ei sinänsä innosta ketään lukemaan.

Keskustelussa nuorten vähenevästä lukemisesta unohdetaan, että ilman lukevia aikuisia ei tule lukevia lapsia tai nuoria. Lukemisen määrä on vähentynyt kaikissa ikäluokissa, ei vain nuorten keskuudessa. Itseäni välillä ärsyttää puheet, että vain lapset ja nuoret eivät lukisi nykyään tarpeeksi. Miten lapset ja nuoret löytäisivät kirjojen hienoon maailmaan, jos vanhemmat eivät näytä esimerkkiä? Aikuiset voisivat itse vähentää älylaitteidensa käyttöä ja ottaa ne kirjat käteensä.

Itse olen ollut satunnaisesti lukeva ihminen. Olen kuitenkin jonkun aikaa lukenut säännöllisesti ja en voi muuta sanoa kuin että se on erittäin nautinnollista. Uskottelin itselleni lukevani, vaikka tosiasiassa päädyin monesti esimerkiksi räpläämään puhelinta lukemisen sijasta. Olen itsekin tehnyt tämän ryhtiliikkeen ja voin suositella sitä ihan jokaiselle muullekin. Kirjoihin tarttuminen tuntui alkuun raskaalta ja keskittyminen herpaantui toistuvasti, mutta päättäväisyydellä ja pitkäjänteisyydellä keskittyminen parani ja kirjojen sivuille uppoutuminen helpotti.

Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät lue, mutta tiedän nykyisenä lukijana, kuinka paljon he lukemattomuudellaan menettävät. Hyvä kirja herättää tunteita ja ajatuksia, saa niin nauramaan kuin itkemään ja kaikkea siltä väliltä. Koukuttava teksti vie mennessään ja avaa ovia maailmoihin, joihin olisi fyysisesti mahdotonta matkustaa. On aivan mahtavaa, kun saa lukiessa kehitellä tarinan avulla ihan oman maailman. Kirjat saavat lukijan miettimään asioita eri näkökulmista ja tälläkin tavoin sivistyttävät lukijaa.

Käsi kädessä lukemisen kanssa kulkee myös kirjoitustaito. Kuinka kompuroivasti kirjoittava nuori pärjää tulevaisuuden haasteissa, kun joka alalla on kirjoitettava muistioita ja esitelmiä? Lukutaito on yksi demokratian edistäjä ja yhteiskunnallista tasa-arvoa edistävä tekijä. Luku- ja kirjoitustaitoa tarvitaan joka päivä niin viranomaisten kanssa asioidessa kuin työhakemuksia rustatessa. Lukutaito auttaa jäsentelemään ja hankkimaan tietoa erilaisista lähteistä, se luo myös pohjan kaikelle oppimiselle sekä tasoittaa tietä jatko-opinnoille.

Teksti ja kuva: Viivi Paloposki

Suomalainen sisu – uhka vai mahdollisuus

Kaikki tietävät sen kuuluisan suomalaisen sisun. Sen, joka saa suomalaisen kantamaan puita kasaan, vaikka 20 asteen pakkasella. Sen, joka saa suomalaisen nousemaan maasta vielä kerran, vaikka hänet olisi lyöty sinne jo kolme kertaa. Se sama sisu, joka saa meidät suomalaiset painamaan eteenpäin ohi kaikkien esteiden. Se on se asia, joka erottaa suomalaiset kaikista muista kansoista. Mutta onko se sitten kuitenkaan niin positiivinen kuin tähän mennessä on uskottu?

Tuo suomalainen sisu on opettanut meidät siihen, että jos on heikko olo, tulee vain puskea läpi heikkouksista. Ihan hyvä teoria aina välillä, mutta ei läheskään aina. Tämä ajattelutapa on luonut Suomeen ilmapiirin, joka väheksyy väsymystä ja jaksamattomuutta. Se on tehnyt lauseesta: ”Minä en enää jaksa” kiroilua. Sitä sen ei pitäisi olla. Aina ei ole pakko jaksaa, jos todella ei vain jaksa. Ei ole heikkous väsyä. Ei ole heikkous menettää toivoa. Ei ole heikkous lopettaa jotakin, jos se tuntuu liian väsyttävältä tai tiedät, että saatat loukkaantua fyysisesti, jos jatkat.

Suomalainen sisu on mielestäni yksi suurimmista syistä, miksi Suomessa mielisairauksiin haetaan apua vasta niin myöhään. Tai mihinkään sairauksiin. Varsinkin x-sukupolven, eli 1964-1979 vuosina syntyneiden, kohdalla on usein niin, että suomalaiset eivät hakeudu sairaalaan tai hoitoon, jos ei ole aivan pakko tai sukulaiset eivät sinua sinne raahaa. Tämä johtuu suurilta osin juuri tästä suomalaisesta sisusta.

Esimerkiksi muistisairauksien kohdalla suomalainen sisu ei todellakaan ole hyvä asia. Muistisairauteen sairastunut henkilö saattaa tajuta sairautensa, mutta ei hakeudu lääkäri hoitoon ajatellen, että sairaus nähtäisiin nolona tai heikkoutena. Hän saattaa ajatella, että sisua vain peliin niin kyllä siitä muistisairaudestakin selvitään. Ei, ei kyllä selvitä. Varsinkin muistisairauksissa on tärkeää aloittaa hoito ajoissa. Muuten sairaus saattaa ehtiä levitä tai vakavoitua niin, että sitä ei saa hoidettua lainkaan.

Mielenterveydestä ei ikinä puhuta politiikassa. Mistä se johtuu? No suomalaisen sisun asenteesta, että jaksamattomuus on heikkous. Eihän siitä nyt voida puhua. Eihän kukaan nyt saisi luulla, että joku poliitikko kannattaa luovuttamista. Kuka sellaista äänestäisi? Tämä vääristynyt kuva mielenterveyden ongelmista ja väsymyksestä johtuu juurikin siitä kuuluisasta sisusta. Se antaa niistä kärsiville sellaisen kuvan, että heidän ongelmansa ovat noloja. Se johtaa siihen, että mielenterveyden ongelmista kärsivät eivät uskalla kertoa ongelmistaan. Sen takia ongelmat pahenevat vain koko ajan ja saattavat pilata ihmisen elämän. Tai vakavimmissa tapauksissa johtaa henkilön elämän loppumiseen kokonaan.

Eli onko sisu siis huono asia? Ei aina. Tietyissä tilanteissa sisu saattaa olla juuri se kantava voima, joka saa meidät jatkamaan tai yrittämään uudelleen lannistumatta. Meidän suomalaisten täytyy vain oppia säännöstelemään, koska kannattaa elää sisukkaana eteenpäin ja vain hyväksyä se, ettei aina jaksa.

 

Altavastaajana liikenteessä 

Mustan ja punaisen värinen moottoripyörä ajaa pitkin valtatietä. Kuski ajaa oikeaoppisesti oikean puolimmaisen kaistan keskellä, kun yhtäkkiä viereisellä kaistalla ajava auto laittaa vilkun oikealle, ja melkein ajaa motoristin päälle. Kuski jarruttaa nopeasti ja tööttää, ja auto vain kiihdyttää matkoihinsa. Hän jää miettimään, oliko auton tarkoitus ajaa yli vai oliko tämä vain sokea. Seuraavaksi hän ajaa kääntyvien liikennevaloihin, tarkoituksena kääntyä vasemmalle, vastaantulevien kaistan ylitse. Liikennevalot vaihtuvat vasta monen minuutin päästä, kun moottoripyörän taakse ajaa auto. Liikennevalot eivät tunnistaneet valoissa seisovaa kaksipyöräistä. Automatiikka ei aina tunnu palvelevan kaikkia.

Nämä molemmat tapahtumat ovat minulle arkipäivää liikenteessä. On ärsyttävää, kuinka autot usein ajavat täysin välittämättä kaksipyöräisistä ajoneuvoista. Kevytmoottoripyörässäni on 125-kuutioinen moottori, ja sillä saa ajaa moottoritiellä. Jopa siellä tunnen oloni turvallisemmaksi, kuin esimerkiksi Hervannan valtaväylällä ruuhka-aikaan. Kokemukseni eivät kuitenkaan ole vielä pahimmasta päästä, sillä kevarini huippunopeus yltää noin 120 kilometriin tunnissa, toisin kuin esimerkiksi mopokuskeilla. He ovat vielä alttiimpia vaarallisille kohtaamisille autojen kanssa, kuten itsekin entisenä skootterityttönä tiedän.

Lueskelin Motouutiset.fi sivulta juttuja ja tutkimuksia liittyen motoristien ja autojen kohtaamisiin liikenteessä. Sain selville, että kaikki ei aina ole kiinni autoilijan välinpitämättömyydestä, vaan joskus voi olla kyse aivan muusta. Yhden tutkimuksen mukaan autoilija yksinkertaisesti unohtaa nähneensä moottoripyöräilijän, ja syy on ilmeisesti lähimuistissa. Toinen uutinen, jossa edellistä juttua sivuttiin, käsitteli motoristin näkymisen parantamista liikenteessä.

Mielestäni autokouluissa voitaisiin opettaa enemmän kaksipyöräisten huomioimista liikenteessä. Ja jos vain olisi mahdollista, autoilijan voisi laittaa itse ajamaan kaksipyöräisellä liikenteeseen, jolloin tämä näkisi tilanteita myös altavastaajan näkökulmasta. Koska sitähän me kaksipyöräisellä liikkujat olemme, altavastaajia. Autojen apuohjelmat uudistuvat ja kehittyvät hyvään tahtiin. Voi olla, että mitä enemmän autoilu siirtyy roboteille, teiden turvallisuus kaksipyöräisille paranee.

teksti ja kuvat: Vilma Ryödi

Lukio loppuu – No mitäs sitten? 

Lukion lähestyessä loppuaan, alkaa abeilla häämöttämään seuraava elämänvaihe. En edes muista, kuinka usein minulta on kysytty: ”No mitäs sitten?” viitaten lukiosta valmistumisen jälkeiseen elämään. No mitäs sitten? Yliopistoon, ammattikorkeaan, töihin, ulkomaille opiskelemaan, aupairiksi vai minne. Itseäni lukion lopun häämöttäessä jopa enemmän stressaa kouluarjen loppumisen jälkeinen elämä, mitä itse kirjoitukset. Lukiossa on selvät sävelet: ilmoittaudut kirjoituksiin, luet syksyn tai kevään kirjoja lävitse ja sitten kirjoitussalissa teet parhaasi. Ei siinä ole mitään sen ihmeellisempää. Sen sijaan kuin puhutaan lukion jälkeisestä elämästä, kaikki päätösvalta on sinulla: minne ja mitä menet opiskelemaan, miten vietät mahdollisen välivuotesi tai mitä ikinä sitten keksitkään. Tässä sinua ei välttämättä kukaan enää kädestä pitäen ohjasta, se on pelottavaa.

Vaikka lukiolaisilta tunnetusti kysytään jatko-opinto suunnitelmia, se että tietää mitä haluaa mennä opiskelemaan, ei itsessään riitä. Vaikka tiedän mitä haluan opiskella, ei se ole kuitenkaan ihan niin yksinkertaista. Välivuoden pitäminen ei välttämättä ole ”valinta” tai merkki siitä, että ei tiedä mitä haluaa opiskella. Todellisuudessa se on monille estämätön pakote. Kouluihin on vaikea päästä sisään, ja vaikka tulisi opiskeltua pääsykokeisiin vuoden ympäri, voi silti käydä niin huono tuuri, että kouluun pääsy lykkääntyy taas toisella vuodella. Tiedän monia, jotka haluaisivat päästä jo opiskelemaan haaveammattiaan, mutta eivät yksinkertaisesti pääse opiskelemaan, joten tällöin yhteiskunta käytännössä pakottaa pitämään välivuoden.

Lukion alussa tulee ajateltua, että lukion jälkeen menen sitten opiskelemaan sinne, ja sitten elämä vaan pyörii eteenpäin kuin juna. Todellisuudessa kaikki ei sujukaan niin selkeästi. Lukion loppua kohden olen kuullut monien sanovan, että tässä kohtaa alkaa kyseenalaistamaan kaikkea sitä, mitä on halunnut olla ja mitä on halunnut tavoitella. Unelmat alkavat tuntua kaukaisemmilta kuin koskaan, vaikka käytännössä ne ovat vain lähempänä. Kaikki ne asiat, mitkä tuntuivat kolme vuotta sitten itsestäänselvyyksiltä, tuntuu nyt mahdottomuuksilta. Tämä johtuu siitä, että silmien eteen isketään realiteetit ja kriteerit, mitä vaaditaan minnekin. Kaikki alkaa tuntua kuormittavalle ja kauhistuttavalle, mikään ei tunnu enää selkeältä tai järkevältä.

Entistä enemmän pelkoa myös lisää se, että tutut kaverit hajaantuvat eri paikkakunnille tai jopa eri maihin. Kaikki se tuttu ja turvallinen alkaa pikkuhiljaa hajota. Olen kuullut monien sanovan, että tuntuu kuin kaikki ympärillä olisi menemässä jonnekin ja tekemässä jotakin jännittävää, kun itse vain jumittaa paikallaan. Tämä välivuoden mukana tullut paikalla pysyminen, voi lisätä masentuneisuutta ja syrjäytymistä entistä enemmän. Jokaiselle on tärkeää kuulua johonkin yhteisöön ja kokea, että omalla elämällään on merkitystä. Mitä jos ei pääse opiskelemaan ja mahdollisella työpaikallakaan ei ole tiivistä yhteisöä? Suomessa pohditaan, kuinka nuoret aikuiset masentuvat ja syrjäytyvät, mutta eikö meidän yhteiskuntamme melkein jopa pakota siihen? Verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Iso-Britanniaan, Suomessa on vaikea päästä korkeakouluihin opiskelemaan. Suomessa välivuoden pito on useimmiten välttämätöntä, kuin taas Yhdysvalloissa se on enemmän henkilökohtainen valinta.

Välivuosikaan ei toki ole aina se huono vaihtoehto. Olen kuullut monien toteavan, että välivuoden pitäminen on auttanut paremmin heitä ymmärtämään itseään ja sitä, mitä haluaa itse elämältä. Töissä käyminen koulun sijasta voi auttaa ymmärtämään, että se haave ammatti ei ole olekaan se oikea vaihtoehto. Monille välivuoden aikana tapahtuu mielenmuutos, jossa aletaan aivan kuin uudelleen arvioimaan unelmien ja tavoitteiden merkitystä. Joillekin tämä voi olla hyvä asia, monet haluavatkin pitää vapaasta tahdosta välivuoden, toisille tämä taas voi olla petollista. Tiedän, että itse en pitäisi ”pakollisesta” välivuodesta. Toki välivuoden aikana voi matkustella, mennä aupairiksi tai hankkia muuta elämän kokemusta. Jos kuitenkin välivuosi ajaa epäilemään itseään enemmän ja enemmän, tulevaisuuden unelmista alkaa pikkuhiljaa muodostua niitä menneisyyden haaveita.

teksti: Oona Koivula

kuva: Flickr

Rasismi: rotusyrjintää, rotusortoa, trendisana

Joulukuussa vuonna 2018 Billboard Magazine haastatteli laulaja Ariana Grandea. Haastatteluvideo tehtiin viihdetarkoituksessa ja siinä laulajalle näytettiin hänen lapsuudenkuviaan. Video kuitenkin herätti paljon keskustelua, sillä Grande lausui erään lauseen eri tavalla kuin hän normaalisti puhuu. Hän lausui sen tavalla, joka yleistetysti on tyypillinen afroamerikkalaisille kansalaisille. Tätä tapaa puhua kutsutaan englanninkielisellä nimellä blaccent. Se on eräs rasismin muoto, ja jos sitä käytetään pilkkaustarkoituksessa, se voi olla todella loukkaavaa.

Todellisuudessa kukaan ei voi tietää, käyttikö Ariana Grande tietoisesti tai tahallaan blaccent-puhetapaa. Hänen puhetyylinsä on vain saattanut mukautua sen perusteella, miten hän ystäviensä kanssa puhuu. Samalla kun häntä syytettiin tästä puhetyylistä, häntä alettiin syyttää myös muilla tavoin afroamerikkalaisen kulttuurin ja ulkonäön kopioimisesta. Sitä voidaan myös pitää rasistisena käyttäytymisenä.

Jos ilmiöille annetaan nimi, ne tulevat pintaan. Niistä tulee isompia asioita kuin ne alun perin olivat. Aina välillä tuntuu, ettei ikinä kannattaisi nimetä joitain ilmiöitä. Mutta jos ilmiötä ei nimetä, siitä on vaikeampi puhua. Esimerkiksi Ariana Granden blaccent-tapauksesta ei olisi tullut läheskään yhtä suuri kohu, jos ilmiötä ei olisi nimetty.

Nykyään mikä vain voidaan luetella rasismiksi. Saat työtehtävässä valita oman parisi. Ensimmäinen parivaihtoehtosi on henkilö A, joka on afroamerikkalainen. Toinen parivaihtoehto on henkilö B, joka on länsimaalainen. Jos valitset henkilön B, sinut leimataan rasistiksi. Jos valitset henkilön A, sinut voidaan myös leimata rasistiksi. Miten valitset?

Rasismista on tullut trendisana. Vaikka rasismi on oikeasti vakava asia, siitä puhuminen ja mainitseminen on mennyt jo yli. Jokainen pieni vahingossa tehty väärä oletus tulee pintaan rasismina. Jokainen väärin ymmärretty vitsi tuodaan internetissä esille rasismina. Huonot vitsit ja väärät oletukset tuodaan niin vahvasti pinnalle, että vakavammat tapaukset, jotka käsittelevät esimerkiksi väkivaltaa, jäävät piiloon.

Jokaisesta hieman rasistisesta vitsistä ei tarvitse jakaa vihaista tekstiä Twitteriin.  Sen sijaan jatkuvasta väkivallasta toista kohtaan täytyy kertoa jollekin. Yleisesti ottaen ihmisten tulisi ajatella tekojensa seurauksia ennen kuin tekee tai sanoo mitään.

Teksti: Nea Toijala
Kuva: Liisa Matveychuk

Työnantajat, antakaa nuorille mahdollisuus

Monille meistä nuorista on varmasti tuttua selailla satoja kesä- tai osa-aikatyöpaikkailmoituksia, kirjoittaa kymmeniä työhakemuksia, päästä muutamaan työhaastatteluun, mutta loppujen lopuksi turhautua, kun kaikkialta tulee sama vastaus: ”Valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.”

Ennen luulin, että työnhaku ja paikan saaminen helpottavat täysi-ikäisenä, ollaanhan silloin jo aikuisia. Kuitenkin nyt 18 vuotta täytettyäni koen töiden saamisen entistäkin vaikeammaksi. Olen 18-vuotias lukiolainen vailla sen ihmeellisempää koulutusta. Ymmärrän silti myös yritysten ja työnantajien näkökulman asiaan, totta kai on helpompaa palkata ihminen, jolla on alan koulutusta ja kokemusta. Tai edes ihminen, joka opiskelee kyseistä alaa ja tietää jo perusteet. Tällöin ei kenenkään tarvitse opettaa avutonta, juuri täysi-ikäisyyden saavuttanutta teiniä talon tavoille. Helppo ja nopea ratkaisu.

Kuitenkin minä ja varmasti moni muukin toisen asteen opiskelija haluaisi näyttää taitonsa. Ongelmana on varmasti myös se, että moni työnantaja saattaa kyseenalaistaa nuorten motiivit. Ei kukaan työnantaja halua palkata ihmistä, jonka motivaationa toimii pelkästään raha.

En puhu kaikkien nuorten puolesta, mutta montaa meistä kiinnostaa aivan aikuisten oikeasti työkokemus, uudet taidot ja pitkäaikainen työsuhde. En toki kiellä rahan merkitystäkään, monet nuoret asuvat jo omillaan eivätkä välttämättä selviä kesää ilman työpaikkaa. Raha on tärkeä prioriteetti, mutta ei lainkaan ainoa ja on lähes samalla viivalla työkokemuksen saamisen kanssa. Minä, kuten monet muutkin, haluamme tehdä töitä ihan vain töiden tekemisen ilosta. Kaikki nuoret eivät ole laiskoja ja epämotivoituneita.

Haluan tehdä töitä, antakaa minulle mahdollisuus näyttää taitoni.

 

Aino Seuranen

Suomen Toyota -ongelma

Suomalaisten liikennekäyttäytyminen herättää ainakin itsessäni joka päivä liikenteessä monia kysymyksiä. Joillekin ihmisille on suorastaan haastavaa osata olla liikenteessä ja ajaa liikennesääntöjen mukaan. Liikennemerkkien osaaminen on monille selvästi haastavaa, esimerkiksi perus liikennemerkin kuten kolmion noudattaminen on välillä monille todella vaikeaa. Myös liikenteessä useasti saan kysyä itseltäni, että miksi joku henkilö ajaa 40km/h kun nopeusrajoitus on 60km/h? Eikö kuski uskalla ajaa vai käyttääkö hän esimerkiksi puhelinta eikä huomaa hidasta vauhtiaan? Jos auton kuski ei uskalla ajaa tarpeeksi nopeasti, onko sellainen henkilö sitten valmis muuhun liikenteeseen? Vaikka nopeusrajoitus ei ole pakollinen nopeus ajaa niin olisi silti hyvä huomioida muutkin liikenteessä olevat. Hitaasti ajavat muodostavat helposti taakseen jonoa, joka voi aiheuttaa esimerkiksi vaarallisia ohitustilanteita.

Mopoautot ovat hyvä esimerkki siitä tai saati sitten mitä autokoulujen autot ovat aiheuttaneet. Autokoulujen autot saattavat yhtäkkiä tupsahtaa eteen kolmion takaa ja siinä on sitten jarrut kovalla koitoksella. Kerran oli mukava huomata, että autokoulun auto tulee eteeni noin alle 20 km/h nopeudella, kun itse ajoin 60 km/h.

Valitettavasti yksi iso ongelma on se, että monet autoilijat eivät pysähdy ennen suojatietä. Jos toinen auto pysähtyy päästämään ihmisen kävelemään yli, niin valitettavan usein huomaa, ettei vierekkäisellä kaistalla kukaan pysähdy päästämään kävelijää. Tällainen käytös on todella vaarallista.

Toyotat ovat ongelmallisia autoja Suomessa. Olen itse ja monet muut huomanneet, että Toyotat ovat vaarallisia liikenteessä. Yleensä edessä oleva hidastelija on Toyota tai vaaratilanteen aiheuttanut auto on Toyota… Toki syy voi olla siinä, että monet vanhat ihmiset pitävät ajamisesta Toyotoilla. Kerran mielenkiintoinen tapahtuma sattui Tampereen keskustassa, kun sininen Toyota oli ensimmäisenä jonossa liikennevaloissa. Vihdoin valon vaihtuessa Toyotan kuski päätti yhtäkkiä lähteä vain peruuttamaan ja peruutti kunnes osui autoni keulaan. Erikoisinta tapauksessa oli, että miksi ja miten voi vahingossa peruuttaa suoralla tiellä, jossa ei ole edes mäkeä? Tööttäyksistä ja valojen vilkuttamisesta huolimatta ei tapahtunut ennen osumaa mitään. Vihdoin kun kuski sai autonsa kulkemaan eteenpäin, ei tämä kyseinen kuski edes viitsinyt pysähtyä kysymään, että osuiko hän. Autoilija vain jatkoi matkaansa normaalisti. Loppupelissä en edes ollut enää yllättynyt, että kyseessä oli Toyota. En muista koska viimeksi Toyota -merkkinen auto ei olisi aiheuttanut minulle jonkin näköistä ongelmaa.

Olen myös huomannut, että monet ovat todella välinpitämättömiä toisten autoja kohtaan. Muutaman kerran henkilöt ovat lähteneet karkuun, kun ovat vahingossa kolhaisseet toisen autoa. Sinänsä tämäkään ei yllätä suomalaisilta. Varsinkin kalliilla autoilla ajelevat eivät kunnioita yhtään muita kulkijoita, ei edes kevyttä liikennettä. Kannattaa myös muistaa se, että kaikilla on silti täysin samat liikennesäännöt kuin muillakin liikkujilla.

Olen myös pari kertaa huomannut kuinka Fiat -merkkisellä autoilla ajavat välinpitämättömästi sekä vaihtavat kaistoja ihan, miten haluavat. Yleensä myös autosta ja kuskin ajotaidosta näkee, että kannattaa pysyä kauempana ja varautua pahimpaan. Kannattaa muistaa, että jokaisen autolla ajavan kannattaisi olla valmis korvaamaan vahinkonsa.

Moottoriteillä ja varsinkin rampeilla tapahtuu vaikka minkälaisia tilanteita. Esimerkiksi yksi kaunis päivä Volkswagen -merkkinen auto tuli rampilta eteen moottoritielle, vaikka takana oli tyhjää. Kyseinen auto ei edes mahtunut väliin ilman, että joutui jarruttelemaan aika paljon. Tämänlaista näkee ihan liikaa. Myös perus kaistan vaihdotkin ovat hyvin hankalia tilanteita monille.

Liikennekäyttäytymisestä ja typeristä tilanteista voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Huomatkaa, ettei tässä tekstissä ole tarkoituksena loukata ketään tai kenenkään automerkkiä. Jos ette ole valmiita ajamaan liikenteen mukaan ja oikeiden sääntöjen mukaan, älkää liikkuko autolla. Monissa paikoissa kulkee julkinen liikenne.

 

Eveliina Kankaansivu

Stereotypioiden haitat ja hyödyt

Jokaisella teinillä on asenneongelma, amikset ovat tyhmiä, naiset eivät osaa matematiikkaa, kaikki romanit ovat varkaita, itkevä mies ei ole oikea mies…

Stereotypioita on lähes jokaisesta asiasta, voit yrittää nimetä ihan minkä tahansa asian maan ja taivaan väliltä ja siitä on varmasti muodostunut stereotypioita. Mutta mikä tälle on syynä ja onko siitä haittaa, tai jopa hyötyä?

Stereotypiat ovat osa yhteiskuntaamme, ja niistä on viime aikoina keskustelu paljon. Tiivistettynä stereotypia tarkoittaa yleistämistä, eli sitä että jokin tietty piirre esimerkiksi ihmisissä luokitellaan jonkin tietyn ryhmän piirteeksi.

Ikävä kyllä stereotypiat ovat osa yhteiskuntaamme, ja niitä voi tavata melkein jokaisessa maailman kolkassa. Jokainen meistä on jossain vaiheessa kohdannut stereotypioita, ja jossain vaiheessa antanut stereotypian vaikuttaa omaan mielipiteeseensä jostain asiasta.

Yleinen mielipide on, että stereotypiat, ja niihin uskominen lähentelee rasismia. Useat ihmiset ovat myös sitä mieltä, että jotkut stereotypiat ovat jopa pahempia kuin rasismi. Mutta mikä tekee stereotypioista ihmisten mielestä niin haitallisia?

Stereotypiat antavat ihmisille tekosyyn suhtautua toisiin ihmisiin vihamielisesti. Hyvänä esimerkkinä Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin kommentit meksikolaisista hänen kampanjansa aikana. Toisaalta, tällaiset tapaukset myös usein kertovat paljon ihmisten maailmankuvasta. Rasistisia tai syrjiviä stereotypioita on paljon helpompi hyväksyä ja painaa villaisella, kun oma maailmankuva tukee tätä näkemystä, edes jossain mittasuhteissa.

Tietyt stereotypiat vaikuttavat myös negatiivisesti ihmisten, erityisesti nuorten maailmankuvaan. Jokainen on kuullut ”Kaikki mamut ovat terroristeja” -huutelua. On helppoa ajatella, että vain rasistit huutelevat näin päättömiä argumentteja, mutta silti noin kuudesosa suomalaisista tuntee muukalaispelkoa. Tai tätä mieltä on ainakin Marja Avonius, joka tutki valtio-opin pro gradu -tutkielmassaan suomalaisten maahanmuuttoasenteita European Social Surveyssa vuonna 2014.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että eniten stereotypioita ilmenee yli 60-vuotiaiden ihmisten ikäluokassa. Toki tämä on selitettävissä sillä, että nämä ihmiset ovat saaneet kasvatuksensa 50–60-luvun Suomessa, jossa rasismi oli ikävä kyllä lähes normaali osa yhteiskuntaa. Esimerkiksi vielä 50-luvulla Suomessa käytettiin oppikirjoja joiden mukaan ihmiset voi jaotella rotuihin, joilla oli kaikilla erilaisia henkisiä ominaisuuksia. Mikäli haluaa tutkia näitä kyseisiä kirjoja enemmän, niin tässä on Jaakko Koskelon pro gradu -tutkielma aiheesta vuodelta 2011.

Mutta voiko stereotypioista olla jotain hyötyäkin? Kyllä voi. Tosin se on suhteellisen harvinaista.

Eräs esimerkki on se, että stereotypioiden avulla pystyy tunnistamaan uhkaavia tilanteita, haitallisia ajatusmalleja sekä haitallisia ihmisiä. Epämääräinen mies joka on seurannut sinua pimeänä iltana jo hyvän tovin, toimii hyvänä esimerkkinä potentiaalisesti haitallisesta ihmisestä, jonka tunnistamiseen stereotypioista voi olla tietyissä tilanteissa hyötyä.

Stereotypioista kuitenkin on paljon enemmän haittaa kuin hyötyä. Ikävä kyllä stereotypiat ovat myös niin olennainen osa yhteiskuntaamme, ettei niistä tulla pääsemään eroon vielä pitkään aikaan.

 

Kristian Nieminen

Miksi Suomi ei pärjää jalkapallossa? 

On yllättävää, kuinka huonosti Suomi pärjää jalkapallossa. Usein kuulee syyksi, että maa on lumen peitossa puolet vuodesta tai sen että, täällä on todella kylmä. Miksi sitten Islanti, Norja ja Ruotsi, jotka sijaitsevat maantieteellisesti samalla alueella kuin me, pärjäävät erinomaisesti? Muita yleinen vastaus on, että keskitymme jääkiekkoon enemmän. Mutta Ruotsi on jääkiekossa yhtä kova tekijä kuin Suomi, joten sekään ei oikein tunnu tyydyttävältä vastaukselta.

Suomella on ollut muutamia erinomaisia pelaajia jalkapallohistoriansa varrella. Nopeasti mieleen tulee Sami Hyypiä tai ”kuningas” Jari Litmanen. Molemmat ovat pelanneet Euroopan korkeimmalla tasolla ja jopa voittaneet mestareiden liigan. Jotain mitä Ruotsin mahdollisesti paras pelaaja Zlatan Ibrahimovic ei ole koskaan onnistunut saavuttamaan. Toisaalta yksi pelaaja ei voi voittaa kokonaista turnausta, mutta saanen muistuttaa Hyypiän pelanneen avauskokoonpanossa Istanbulin finaalissa 2005, sekä Litmasen olleen avainpelaaja koko kauden Ajaxin kokoonpanossa vuonna 1995.

Puhuessani monelle urheilufanille, vuodesta 1995 tulee ihan muuta mieleen. Suomi voitti samana vuonna jääkiekon maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa ja vielä Ruotsin nenän edestä. Itse kun ajattelen tilannetta, niin mikään ei olisi voinut voittaa tällaistä hetkeä Suomen urheilun historiassa. Mutta mielestäni tämäkään ei voi olla, miksi Suomi ei pärjää jalkapallossa. Totisesti vuoden 1995 maailmanmestaruus lisäsi jääkiekon suosiota, mutta jalkapallon arvokisoja oli järjestetty jo ennen vuotta 1995. Ensimmäiset jalkapallon maailmanmestaruuskisat järjestettiin vuonna 1930. Ja silti Suomi ei koskaan ole onnistunut osallistumaan EM- tai MM-kisoihin.

Suomen jalkapallon kulta-aika oli selvästi 2000-luvun puolessa välissä, kun maajoukkueessa nähtiin Jussi Jääskeläinen, Mikä Väyrynen, Mikael Forssell, Petri Pasanen, sekä aiemmin mainitut Hyypiä ja Litmanen. Jos katsoo jokaisen pelaajan Wikipedia sivua, voi nähdä, että kaikki pelasivat erittäin kovissa joukkueissa ja ylimmillä sarjatasoilla. Nyt kun katson maajoukkuettamme, näen suurimmaksi osaksi Euroopan pikkuliigojen pelaajia, muutamia poikkeuksia kuten Lukas Hradeckyä ja Perparim Hetemajta lukuun ottamatta.

En väitä, että huuhkajien taso olisi heikentynyt vuosien aikana, mutta itseluottamus todellakin. Melkein jokaisessa Suomen maaottelussa Suomen pelaajista kymmenen pysyy omalla kenttäpuoliskollaan ja esimerkiksi Teemu Pukki pysyttelee keskikentän kohdalla odottamassa palloa. Katsoessa pelejä Suomen pelaajille näyttää olevan mahdotonta murtaa vastustajan keskikenttä. Puhumattakaan puolustuksesta. Missä niin kehuttu suomalainen sisu on? Vain kymmenen vuotta sitten Suomi taisteli 3-3 tasapelin erittäin vahvaa Saksaa vastaan. Omissa silmissäni näin tämän nousun alkuna, mutta ainoa ilon aihe viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut 8-0 voitto San Marinosta. Toisaalta San Marinon voittamisen ei pitäisi olla niin vaikeaa.

Suomen jalkapallomaajoukkueella on ollut monta vuotta itseluottamuksen puute, mutta Markku Kanervan johdolla toivottavasti onnistumme saavuttamaan kauan himoitun arvokisapaikan. Seuraavat mahdolliset kisat Suomelle ovat vuoden 2020 EM-kisat, jotka järjestetään ensimmäistä kertaa 12 maassa. Huuhkajat ovat vähän kuin Arsenal ilman Arsene Wengeriä. Aina odotamme asioiden muuttuvan, mutta silti mikään ei tunnu muuttuvan mihinkään suuntaan.

Aleksi Hiivala 

Pääsykoeuudistuksesta päänvaivaa 

Monet nuoret ovat joutuneet tukalaan paikkaan uudistuneen pääsykoesysteemin vuoksi. Korkeakoulujen opiskelijavalinnat tehdään vuodesta 2020 lähtien pääasiallisesti ylioppilastutkinnon tai vaihtoehtoisesti ammatillisen perustutkinnon arvosanojen pohjalta. Tällainen systeemi vahingoittaa etenkin niitä nuoria, jotka ovat kärsineet koulunkäyntiä häiritsevistä ongelmista toisen asteen koulutuksen aikana.

Toisella asteella opiskelevat nuoret käyvät läpi monia erilaisia elämäntilanteita ja edelleen ylioppilaskokeissa onnistuminen saattaa riippua paljon päivästä ja siitä, millaiset kysymykset sattuu yo-kokeessa olemaan. Koulu ei välttämättä maistu jokaiselle 17-vuotiaalle, joilla on elämässä paljon muutakin meneillään. Ja jos esimerkiksi terveydelliset syyt ovat rajoittaneet nuoren opiskelua, on epäoikeudenmukaista, että heillä on huonommat mahdollisuudet päästä korkeakouluihin opiskelemaan.

Kovin moni ei L:n papereita kirjoita. Entä ne nuoret, jotka kirjoittavat ihan hyvin, pärjäävät koulussa ihan hyvin, mutta taso on hyvin pitkälti keskinkertaista? Miten heidän, jollain tapaa väliinputoajien, käy? Tämä systeemi suosii liian paljon niitä, jotka ovat pärjänneet erinomaisesti ylioppilaskirjoituksissa.

Toisaalta pääsykoeuudistus hyödyttää Suomen valtiota, koska tarkoituksena on saada nuoret nopeammin toiselta asteelta korkeakouluihin opiskelemaan. Monet nimittäin pitävät välivuoden, joka saattaa venyä toiseksi ja kolmanneksi jne. Tavoite on hyvä sekä ymmärrettävä, mutta tämä lisää paineita entistä enemmän ja saattaa vaikuttaa toisiin vahvasti.

Tavoitteena on myös vähentää kalliiden valmennuskurssien suosimista. Valmennuskurssit ovat epäreiluja niille, joilla ei ole samalla tavalla varaa laittaa rahaa korkeakouluun pääsemiseen. Valmennuskurssit ovat olleet tärkeitä aloilla, joissa on todella kovaa kilpailua, kuten oikeustieteellinen, lääketieteellinen ja kauppatieteellinen ala. Kouluihin on ollut mahdollista päästä ilman valmennuskurssia, mutta on huomattu että sen suoritettua on ollut helpompi päästä sisään. Joka tapauksessa tämäkin tavoite on ymmärrettävä, mutta ei mielestäni tarpeeksi hyvä peruste tälle pääsykoeuudistukselle.

On epäreilua luoda ylimääräisiä paineita ja vaatia yhä enemmän. Harva toisen asteen opiskelija itse on kehunut pääsykoeuudistusta. On ymmärrettävää, että poliitikkojen on saatava tämänkaltaista muutosta aikaan, koska kyseessä on hyvin ongelmallinen tilanne. Ainakin lukio tuntuu kuluttavan monen nuoren loppuun ja ymmärrettävästi se lisää halua hengähtää hetki ylioppilaslakin päähän laittamisen jälkeen. Tärkeää olisi kuitenkin kuulla opiskelijoita enemmän, koska käsitys nykyhetken lukiosta muuttuisi varmasti vanhemmallekin väelle realistisemmaksi.

 

Veera Naumanen