Aihearkisto: Kolumnit

Unohtumaton urheiluttomuus

Kuten tiedetään, kuluva kevät on ollut monessa mielessä poikkeuksellinen. Vallitsevasta tilanteesta ovat kärsineet käytännössä kaikki toimijat, mutta yksi laajimmin maailmaa koskettaneista muutoksista on ollut kilpaurheilusarjojen pysähtyminen lähes joka ikisessä maailman maassa. Osalle se on merkinnyt työn, osalle bisneksen ja osalle intohimoisen kannattamisen eli käytännössä elämäntavan keskeytymistä. Monet seurat joutuvatkin pelittömyyden vuoksi taistelemaan enemmän tai vähemmän koko ajan olemassaolonsa puolesta ja kysymys kuuluukin: onko urheilu enää entisensä koronapandemian selättämisen jälkeen?

Tyhjää täynnä, niin kentällä kuin katsomossakin. Tämä on ollut tilanne niin kuvassa näkyvällä, Helsingin Töölössä sijaitsevalla Bolt Arenalla kuin muillakin maailman urheilupyhätöilläkin. . Kuva: hjk.fi

Tässä vaiheessa on toki hyvä täsmentää, että korona ei täysin katoa maapallolta pitkiin aikoihin, eikä se välttämättä katoakaan koskaan. Viruksen leviämisen täydellinen kontrollointi on kuitenkin mahdotonta, mikä aiheuttaa epätietoisuutta. Epätietoisuus puolestaan ajaa sarjoja koko ajan ahtaampaan ja ahtaampaan rakoon, otteluiden pelaamista kun ei voi vältellä loputtomiin. Ottelutapahtumat muodostavat monilla seuroilla ison osan tuloista ja kun ottelutapahtumia ei voida järjestää, seurojen taloudet heikkenevät, koska menot eli esimerkiksi pelaajien ja muiden työntekijöiden palkat sekä stadion- ja hallivuokrat juoksevat koko ajan.

Saksan suurin ja tunnetuin urheilusarja eli jalkapallon Bundesliiga palasi lauantaina 16. toukokuuta reilun kahden kuukauden tauoltaan, ja on nyt ensimmäinen kautensa tauolle asettaneista isoista Euroopan jalkapalloliigoista, joka yrittää jatkaa kauttaan. Mikäli kausi olisi keskeytetty kuten esimerkiksi Ranskassa, Belgiassa ja Alankomaissa, arvioiden mukaan erityisesti pienimmille seuroille elintärkeää tv-rahaa jäisi jakamatta satojen miljoonien eurojen edestä ja noin kolmasosa pääsarjajoukkueista olisi ajautunut konkurssiin. Jos parikin ottelua saadaan pelattua, valoa tunnelin päähän tulee edes hieman tyhjistä katsomoistakin huolimatta.

Tilanne on kuitenkin Saksassakin näyttänyt jo hetken aikaa synkältä, kun sarjatasoa alempana pelaavan Dynamo Dresdenin joukkueesta löytyi todistetusti koronatartunnan saaneita pelaajia ja koko joukkue asetettiin kahden viikon karanteeniin. Joukkue ei voi harjoitella tai pelata karanteenin aikana, eli sunnuntaille 17.5. suunniteltu vierasottelu Hannoveria vastaan jouduttiin luonnollisesti perumaan. Lieneekin vain ajan kysymys, milloin tartuntoja vahvistetaan myös ykkös-Bundesliigan puolelta. Moni fani epäileekin, että sarjaa ei pystytä viemään loppuun asti, vaan peli joudutaan laittamaan ennen pitkää uudestaan poikki. Meneillään olevan kauden ratkaisun kanssa ei myöskään pystytä vitkuttelemaan loputtomiin, sillä seuraava kausi pitäisi saada jo syksyllä vauhtiin. Nämä niin sanotut talvisarjat eli Bundesliigan lisäksi esimerkiksi Englannin Valioliiga ja Espanjan La Liga ovatkin ainakin huhujen mukaan harkinneet väliaikaista siirtymistä muun muassa Suomessa ja Ruotsissa käytettävään kalenterivuoden mukaiseen kauteen, jossa uusi kausi siis alkaisi keväällä.

Seurojen ja niiden pelaajien lisäksi tilanne on luonnollisesti vaikea myös faneille ympäri maailman. Monet haluaisivat jo kovasti päästä katsomaan pelejä, mutta jotkut ovat myös suhtautuneet negatiivisesti sarjojen pyrkimyksiin saada ottelut mahdollisimman nopeasti käyntiin. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että ottelusta ei saada kunnollista nautintoa, jos ja kun niitä joudutaan erityisjärjestelyiden myötä muuttamaan eikä yleisöllä liene katsomoihin vähään aikaan asiaa, ainakaan täysmääräisesti.

Vastaus ensimmäisen kappaleen kysymykseen on siis hyvin todennäköisesti kielteinen. Tämä globaali kriisi vaikuttanee lähitulevaisuuden urheiluihin ainakin siten, että pelaajat mahdollisesti ottavat huomattavasti tarkemmin huomioon hygienian treeneissä ja peleissä sekä osa faneista, ainakin iäkkäämmät, saattavat vältellä katsomoihin menoa vielä jonkin aikaa virallisen sallimisen jälkeenkin. On kuitenkin mahdollista, ellei todennäköistä, että toinen virusaalto iskee jossain vaiheessa.

Tavallinen penkkiurheilija voi kantaa kortensa kekoon pysymällä kotona, kun sitä suositellaan sekä tukemalla paikallisen seuransa taloutta esimerkiksi ostamalla fanituotteita verkkokaupasta. Ja aina voi tietenkin toivoa mahdollisimman nopeaa tilanteen normalisoitumista, sitä tosin taitaa tehdä joka ikinen.

Teksti: Markus Nurmi

Kuva: hjk.fi

Sosiaaliset suhteet poikkeustilanteessa

Koronaviruksen rantauduttua Eurooppaan ja Suomeen, siirryttiin sosiaaliseen kanssakäymisen suhteen ennennäkemättömiin rajoituksiin. Vanhukset eristettiin, perheet sulkeutuivat koteihinsa, koulut ja ravintolat suljettiin.

Länsimaalaiselle, rajattomana kulkevalle ihmiselle tällainen yhteiskunnan sulkeminen tuntuu ahdistavalta ja tilanne epäuskoiselta. Kuitenkin sosiaalisten suhteiden tarve ja kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on aina ollut hyvin yksilöllistä – toisille eristäytyminen ei ole normiarkea haastavampaa ja toisille sosiaalisuuden puute ajaa mielenterveyden järkkymiseen.

Lapset ja nuoret aikuiset ovat omaksuneet sosiaalisen median käytön jo ennen korona-aaltoa, ja tilanteen vaatima sallittu yhteydenpito muihin tietotekniikan tai puhelimien sovelluksien kautta ei ole heille ongelmallista. Päin vastoin, koronan myötä ehkä useampi on tarttunut puhelimeen ja kysellyt kuulumisia toisiltaan, mikä muutoin olisi normiolosuhteissa saattanut jäädä tekemättä.

Ikäihmisille tilanne on haastavampi. Poikkeustilanteessa moni vanhus tai sairas jää yksin, vain ja ainoastaan hoitohenkilökunnan suoman kanssakäymisen varaan sosiaalisten suhteiden ollessa muutoinkin vähäisiä. Ajan saatossa ovat tutkimukset ja kokemus näyttäneet, että pelkkä yksinäisyys itsessään voi olla tappavaa. Kun mieli on apea, liikkuminen vähenee ja kunto laskee. Vanhukselle nykyaikaisen puhelimen käyttö on vaikeaa, ja se totuttu perheenjäsenten tekemä viikoittainen vierailu jää pitkäksi aikaa tekemättä riskien takia.

Yhtä kaikki, tutkittua on, että sosiaaliset suhteet ovat tie parempaan terveyteen iästä ja statuksesta riippumatta, ja suhteita pitää vaalia tilanteessa kuin tilanteessa. Korona on osoittanut lyhyessä ajassa sen, kuinka tärkeää ihmiselle on sosiaalisuus ja kanssakäyminen muiden kanssa. Toivomme pandemian laantumista ja loppumista, arjen tasoittumista entiseen, mutta myös sitä, että toisista välittäminen ja sosiaalinen yhteydenpito jatkuvat näillä uusilla opituilla metodeilla, mitä koronan myötä olemme joutuneet omaksumaan.

Teksti: Vilma Palomäki

Kuva: https://pixabay.com/photos/coronavirus-corona-quarantine-4940076/

Kolumni: Koko Suomi Huuhkajien taakse! 

Huuhkajat eli Suomen miesten jalkapallomaajoukkue saavutti viime syksynä jotain, mitä siltä oli moni ehtinyt odottaa jo vuosikymmeniä, nimittäin osallistumisoikeuden arvokisoihin. Liito jatkui myös tammikuun Urheilugaalassa, kun Huuhkajat valittiin Vuoden joukkueeksi, ratkaiseva karsintaottelu Liechtensteinia vastaan äänestettiin sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi, Markku Kanerva pokkasi toisena vuonna peräkkäin Vuoden valmentajan tittelin ja Teemu Pukki sekä Lukas Hradecký miehittivät kaksi ensimmäistä sijaa Vuoden urheilija -äänestyksessä. Vaikka moni hyppäsikin kunnolla Huuhkajien kelkkaan vasta karsintojen loppupuolella, jalkapallon, nimenomaan suomalaisen sellaisen, kasvanut kiinnostus on erittäin hyvä asia.

Moni on luonnollisesti ollut Huuhkajien puolesta iloinen, mutta harmillisen monella on ollut pakonomainen tarve vähätellä saavutusta sosiaalisessa mediassa. Vähättely johtuu suurella todennäköisyydellä siitä, että kaikki eivät suorituksen arvoa ymmärrä. ”Pelkkä” kisapaikka on kuitenkin vähintään yhtä kova suoritus kuin maailmanmestaruus jääkiekossa, ellei kovempikin.

Miksi ihmeessä? No siksi, koska jalkapallo on Euroopan ylivoimainen ykköslaji ja se pitänee pintansa niin kauan, kunnes jonain päivänä planeetallamme kaikki loppuu. Jotain lajin suosiosta kertonee se fakta, että sen suurmaa Saksasta löytyy pelkästään rekisteröityneitä jalkapalloilijoita yli seitsemän miljoonaa, siis enemmän kuin Suomesta asukkaita! Ja vaikka kisojen joukkuemäärä on nykyään aiemman 16 sijasta 24, kovia maita jää edelleen rannalle. Edellisiä, kesän 2016, kisoja seurasivat sivusta muun muassa Kreikka, Hollanti, Tanska ja Serbia. Taso on siis todella kova.

Suomi ei kuitenkaan ole lajin kovimpia tekijöitä eikä sormia napsauttamalla sellaiseksi muutukaan, mutta ensimmäisen kisapaikan saavuttaminen on iso askel eteenpäin. Karsintalohkosta läpi pääseminen vaati kuitenkin kahden todellisen jalkapallomaan, Bosnia-Hertsegovinan ja Kreikan, lyömistä, joten tuurista ei voida missään nimessä puhua. Jos tarkkoja ollaan, siemenet arvokisadebyytille kylvettiin jo loppuvuodesta 2016, kun Markku Kanerva nimettiin vakituiseksi päävalmentajaksi, joten pitkäjänteistä työtä on tehty ja sitä on tehtävä myös jatkossa.

Toivottavaa olisi, että koko kansa seuraisi ja kannustaisi Huuhkajia kesän kisoissa, sillä toista tilaisuutta ei sataprosenttisella varmuudella tule. Jokainen voi kuitenkin kisojen jälkeen antaa oman panoksensa tulevaisuuden puolesta käymällä paikallisen jalkapalloseuransa otteluissa. Näin meistä voi kasvaa jalkapalloyhteiskunta.

 

 Markus Nurmi 

 

Tietämättömän nuoren elämää 

Olen 19-vuotias nuori, joka käy lukion kolmeen ja puoleen vuoteen ja valmistun joulukuussa 2019. Pidensin lukioaikaani, sillä halusin vielä kirjoittaa yhden uuden aineen ja en todellakaan tiennyt, että mihin olisin hakenut jatko-opiskelemaan. Minulle toi lohtua, että saisin vielä hieman lisäaikaa suunnitella tulevaisuuden siirtojani tutussa ja turvallisessa lukiossa. Minä ja monet muutkin meistä yrittävät välttää välivuotta, koska sehän olisi ensimmäinen kerta ilman koulua ja pitäisi keksiä jotakin sille ajalle. Toisaalta on myös ihmisiä, jotka todellakin haluavat ja tarvitsevat välivuotta.  

En ole koskaan ollut, enkä varmastikaan tule koskaan olemaan kauhean hyvä koulussa. Olen sellainen keskiverto opiskelija, joka voisi saavuttaa hyviä tuloksia vain, jos olisin koko ajan oppikirjat kädessä. Valehtelisin jos väittäisin lukion olleen helppoa ja kivaa aikaa. Totta kai aina voisi opiskella enemmän ja olla motivoituneempi kouluhommia kohtaan. Silti kukaan ei voi tulla luokseni ja sanoa, että olisit voinut edes yrittää. Sappikiveni alkavat kiehumaan, jos joku kehtaa sanoa jollekin toiselle asioita, mistä hänellä ei ole oikeasti tietoa.  

Opiskelu on minullekin hitusen hankalaa, mutta en osaa edes kuvitella heitä, joilla on esimerkiksi lukihäiriö tai elämäntilanne muuten todella hankala. Joillakin voisi olla kovakin halu opiskella enemmän, mutta ei vain yksinkertaisesti ole vaadittavan paljon voimavaroja siihen. Ihmiset ymmärtävät hyvin, että kaikki eivät ole hyviä kaikessa, mutta pitäisi ymmärtää myös arvostaa heitäkin ihmisiä, jotka saavat ylioppilaskirjoituksista niitä huonompia arvosanoja. Joillekin se kirjoituksissa saatu A on erittäin iso saavutus ja vaikka itse ei olisi sitä mieltä, voisi silti olla onnellinen sen toisen puolesta.  

Tästä hyvänä aasinsiltana voisin todeta, että en usko pääseväni mihinkään jatko-opiskelupaikkaan suoraan todistuksellani. Mielestäni on siis hyvä pitää valintakokeet elossa, jotta kaikilla olisi mahdollisuus päästä haluamaansa paikkaan opiskelemaan. On kuulemma yleistä nykyään, että monikaan ei tiedä, mihin oikeasti haluaisi pyrkiä opiskelemaan. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että minulla ei ole kuin yksi ala, mikä voisi edes 90% varmuudella kiinnostaa.  

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ennen on pystynyt miettimään helposti, että ala-asteen jälkeen yläasteelle ja siitä lukioon. Silloin oli täysin selvät sävelet, mutta kaikki se helppous on mennyttä aikaa. Joskus sitä ajattelee, että olisi hauska päästä ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun elämä oli kavereiden kanssa leikkimistä ja velvollisuudet olivat kaukana tulevaisuudessa. Toki nykyään on paljon enemmän vapauksia kuin ennen.  

Kaikkien velvollisuuksien ja suuren epäröinnin keskellä, tulevaisuutta odottaa innolla. Sitä odottaa kaikkia niitä seikkailuja, joihin ikinä tuleekaan päätymään. On suuri halu tutustua uusiin ihmisiin ympäri Suomea ja maailmaa. Vaikka tulevaisuus näyttääkin aika-ajoin hyvin sumuiselta, sumu hälvenee, jos ei nyt päivä päivältä, niin ainakin viikko viikolta.  

 

Viivi Paloposki 

Kirjat käteen!

Kieli on niin luonnollinen osa elämää ja omaa identiteettiä, ettei sen vaikutuksia tule juuri ajatelleeksi omassa arjessaan. Jokainen käyttää kieltä jokapäiväisessä elämässään. Perustui se sitten viittomiin, kuviin tai ääneen. Oikeastaan elämä ilman minkäänlaista kielellistä kommunikointia on hankalaa, ellei mahdotonta. Kieli luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja helpottaa yksilön sopeutumista ympäristöönsä. Äidinkieli on kaiken kielitaidon perustana, sillä se on ensimmäinen oppimamme kieli ja myös vahvin osaamistamme kielistä.

Koska äidinkieli on iskostettu niin syvään, kieli luonnistuu, vaikka se olisi ollut käyttämättä vuosikymmeniä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kieltä tulisi kehittää ja harjoittaa, sillä ihminen käyttää kieltä ajattelun välineenä. Vähäsanaisen maailma on pienempi ja huomattavasti mustavalkoisempi. Kaikki lienevät jo kuulleet lukemisen lukuisat terveyshyödyt: jo kuuden minuutin lukutuokio laskee sykettä ja vähentää lihasjännitystä, lukeminen hidastaa muistin rappeutumista ja parantaa keskittymiskykyä. Hyvien hyötyjen lista on pitkä, mutta sen luotteleminen ei sinänsä innosta ketään lukemaan.

Keskustelussa nuorten vähenevästä lukemisesta unohdetaan, että ilman lukevia aikuisia ei tule lukevia lapsia tai nuoria. Lukemisen määrä on vähentynyt kaikissa ikäluokissa, ei vain nuorten keskuudessa. Itseäni välillä ärsyttää puheet, että vain lapset ja nuoret eivät lukisi nykyään tarpeeksi. Miten lapset ja nuoret löytäisivät kirjojen hienoon maailmaan, jos vanhemmat eivät näytä esimerkkiä? Aikuiset voisivat itse vähentää älylaitteidensa käyttöä ja ottaa ne kirjat käteensä.

Itse olen ollut satunnaisesti lukeva ihminen. Olen kuitenkin jonkun aikaa lukenut säännöllisesti ja en voi muuta sanoa kuin että se on erittäin nautinnollista. Uskottelin itselleni lukevani, vaikka tosiasiassa päädyin monesti esimerkiksi räpläämään puhelinta lukemisen sijasta. Olen itsekin tehnyt tämän ryhtiliikkeen ja voin suositella sitä ihan jokaiselle muullekin. Kirjoihin tarttuminen tuntui alkuun raskaalta ja keskittyminen herpaantui toistuvasti, mutta päättäväisyydellä ja pitkäjänteisyydellä keskittyminen parani ja kirjojen sivuille uppoutuminen helpotti.

Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät lue, mutta tiedän nykyisenä lukijana, kuinka paljon he lukemattomuudellaan menettävät. Hyvä kirja herättää tunteita ja ajatuksia, saa niin nauramaan kuin itkemään ja kaikkea siltä väliltä. Koukuttava teksti vie mennessään ja avaa ovia maailmoihin, joihin olisi fyysisesti mahdotonta matkustaa. On aivan mahtavaa, kun saa lukiessa kehitellä tarinan avulla ihan oman maailman. Kirjat saavat lukijan miettimään asioita eri näkökulmista ja tälläkin tavoin sivistyttävät lukijaa.

Käsi kädessä lukemisen kanssa kulkee myös kirjoitustaito. Kuinka kompuroivasti kirjoittava nuori pärjää tulevaisuuden haasteissa, kun joka alalla on kirjoitettava muistioita ja esitelmiä? Lukutaito on yksi demokratian edistäjä ja yhteiskunnallista tasa-arvoa edistävä tekijä. Luku- ja kirjoitustaitoa tarvitaan joka päivä niin viranomaisten kanssa asioidessa kuin työhakemuksia rustatessa. Lukutaito auttaa jäsentelemään ja hankkimaan tietoa erilaisista lähteistä, se luo myös pohjan kaikelle oppimiselle sekä tasoittaa tietä jatko-opinnoille.

Teksti ja kuva: Viivi Paloposki

Suomalainen sisu – uhka vai mahdollisuus

Kaikki tietävät sen kuuluisan suomalaisen sisun. Sen, joka saa suomalaisen kantamaan puita kasaan, vaikka 20 asteen pakkasella. Sen, joka saa suomalaisen nousemaan maasta vielä kerran, vaikka hänet olisi lyöty sinne jo kolme kertaa. Se sama sisu, joka saa meidät suomalaiset painamaan eteenpäin ohi kaikkien esteiden. Se on se asia, joka erottaa suomalaiset kaikista muista kansoista. Mutta onko se sitten kuitenkaan niin positiivinen kuin tähän mennessä on uskottu?

Tuo suomalainen sisu on opettanut meidät siihen, että jos on heikko olo, tulee vain puskea läpi heikkouksista. Ihan hyvä teoria aina välillä, mutta ei läheskään aina. Tämä ajattelutapa on luonut Suomeen ilmapiirin, joka väheksyy väsymystä ja jaksamattomuutta. Se on tehnyt lauseesta: ”Minä en enää jaksa” kiroilua. Sitä sen ei pitäisi olla. Aina ei ole pakko jaksaa, jos todella ei vain jaksa. Ei ole heikkous väsyä. Ei ole heikkous menettää toivoa. Ei ole heikkous lopettaa jotakin, jos se tuntuu liian väsyttävältä tai tiedät, että saatat loukkaantua fyysisesti, jos jatkat.

Suomalainen sisu on mielestäni yksi suurimmista syistä, miksi Suomessa mielisairauksiin haetaan apua vasta niin myöhään. Tai mihinkään sairauksiin. Varsinkin x-sukupolven, eli 1964-1979 vuosina syntyneiden, kohdalla on usein niin, että suomalaiset eivät hakeudu sairaalaan tai hoitoon, jos ei ole aivan pakko tai sukulaiset eivät sinua sinne raahaa. Tämä johtuu suurilta osin juuri tästä suomalaisesta sisusta.

Esimerkiksi muistisairauksien kohdalla suomalainen sisu ei todellakaan ole hyvä asia. Muistisairauteen sairastunut henkilö saattaa tajuta sairautensa, mutta ei hakeudu lääkäri hoitoon ajatellen, että sairaus nähtäisiin nolona tai heikkoutena. Hän saattaa ajatella, että sisua vain peliin niin kyllä siitä muistisairaudestakin selvitään. Ei, ei kyllä selvitä. Varsinkin muistisairauksissa on tärkeää aloittaa hoito ajoissa. Muuten sairaus saattaa ehtiä levitä tai vakavoitua niin, että sitä ei saa hoidettua lainkaan.

Mielenterveydestä ei ikinä puhuta politiikassa. Mistä se johtuu? No suomalaisen sisun asenteesta, että jaksamattomuus on heikkous. Eihän siitä nyt voida puhua. Eihän kukaan nyt saisi luulla, että joku poliitikko kannattaa luovuttamista. Kuka sellaista äänestäisi? Tämä vääristynyt kuva mielenterveyden ongelmista ja väsymyksestä johtuu juurikin siitä kuuluisasta sisusta. Se antaa niistä kärsiville sellaisen kuvan, että heidän ongelmansa ovat noloja. Se johtaa siihen, että mielenterveyden ongelmista kärsivät eivät uskalla kertoa ongelmistaan. Sen takia ongelmat pahenevat vain koko ajan ja saattavat pilata ihmisen elämän. Tai vakavimmissa tapauksissa johtaa henkilön elämän loppumiseen kokonaan.

Eli onko sisu siis huono asia? Ei aina. Tietyissä tilanteissa sisu saattaa olla juuri se kantava voima, joka saa meidät jatkamaan tai yrittämään uudelleen lannistumatta. Meidän suomalaisten täytyy vain oppia säännöstelemään, koska kannattaa elää sisukkaana eteenpäin ja vain hyväksyä se, ettei aina jaksa.

Nea Toijala

Altavastaajana liikenteessä 

Mustan ja punaisen värinen moottoripyörä ajaa pitkin valtatietä. Kuski ajaa oikeaoppisesti oikean puolimmaisen kaistan keskellä, kun yhtäkkiä viereisellä kaistalla ajava auto laittaa vilkun oikealle, ja melkein ajaa motoristin päälle. Kuski jarruttaa nopeasti ja tööttää, ja auto vain kiihdyttää matkoihinsa. Hän jää miettimään, oliko auton tarkoitus ajaa yli vai oliko tämä vain sokea. Seuraavaksi hän ajaa kääntyvien liikennevaloihin, tarkoituksena kääntyä vasemmalle, vastaantulevien kaistan ylitse. Liikennevalot vaihtuvat vasta monen minuutin päästä, kun moottoripyörän taakse ajaa auto. Liikennevalot eivät tunnistaneet valoissa seisovaa kaksipyöräistä. Automatiikka ei aina tunnu palvelevan kaikkia.

Nämä molemmat tapahtumat ovat minulle arkipäivää liikenteessä. On ärsyttävää, kuinka autot usein ajavat täysin välittämättä kaksipyöräisistä ajoneuvoista. Kevytmoottoripyörässäni on 125-kuutioinen moottori, ja sillä saa ajaa moottoritiellä. Jopa siellä tunnen oloni turvallisemmaksi, kuin esimerkiksi Hervannan valtaväylällä ruuhka-aikaan. Kokemukseni eivät kuitenkaan ole vielä pahimmasta päästä, sillä kevarini huippunopeus yltää noin 120 kilometriin tunnissa, toisin kuin esimerkiksi mopokuskeilla. He ovat vielä alttiimpia vaarallisille kohtaamisille autojen kanssa, kuten itsekin entisenä skootterityttönä tiedän.

Lueskelin Motouutiset.fi sivulta juttuja ja tutkimuksia liittyen motoristien ja autojen kohtaamisiin liikenteessä. Sain selville, että kaikki ei aina ole kiinni autoilijan välinpitämättömyydestä, vaan joskus voi olla kyse aivan muusta. Yhden tutkimuksen mukaan autoilija yksinkertaisesti unohtaa nähneensä moottoripyöräilijän, ja syy on ilmeisesti lähimuistissa. Toinen uutinen, jossa edellistä juttua sivuttiin, käsitteli motoristin näkymisen parantamista liikenteessä.

Mielestäni autokouluissa voitaisiin opettaa enemmän kaksipyöräisten huomioimista liikenteessä. Ja jos vain olisi mahdollista, autoilijan voisi laittaa itse ajamaan kaksipyöräisellä liikenteeseen, jolloin tämä näkisi tilanteita myös altavastaajan näkökulmasta. Koska sitähän me kaksipyöräisellä liikkujat olemme, altavastaajia. Autojen apuohjelmat uudistuvat ja kehittyvät hyvään tahtiin. Voi olla, että mitä enemmän autoilu siirtyy roboteille, teiden turvallisuus kaksipyöräisille paranee.

teksti ja kuvat: Vilma Ryödi

Lukio loppuu – No mitäs sitten? 

Lukion lähestyessä loppuaan, alkaa abeilla häämöttämään seuraava elämänvaihe. En edes muista, kuinka usein minulta on kysytty: ”No mitäs sitten?” viitaten lukiosta valmistumisen jälkeiseen elämään. No mitäs sitten? Yliopistoon, ammattikorkeaan, töihin, ulkomaille opiskelemaan, aupairiksi vai minne. Itseäni lukion lopun häämöttäessä jopa enemmän stressaa kouluarjen loppumisen jälkeinen elämä, mitä itse kirjoitukset. Lukiossa on selvät sävelet: ilmoittaudut kirjoituksiin, luet syksyn tai kevään kirjoja lävitse ja sitten kirjoitussalissa teet parhaasi. Ei siinä ole mitään sen ihmeellisempää. Sen sijaan kuin puhutaan lukion jälkeisestä elämästä, kaikki päätösvalta on sinulla: minne ja mitä menet opiskelemaan, miten vietät mahdollisen välivuotesi tai mitä ikinä sitten keksitkään. Tässä sinua ei välttämättä kukaan enää kädestä pitäen ohjasta, se on pelottavaa.

Vaikka lukiolaisilta tunnetusti kysytään jatko-opinto suunnitelmia, se että tietää mitä haluaa mennä opiskelemaan, ei itsessään riitä. Vaikka tiedän mitä haluan opiskella, ei se ole kuitenkaan ihan niin yksinkertaista. Välivuoden pitäminen ei välttämättä ole ”valinta” tai merkki siitä, että ei tiedä mitä haluaa opiskella. Todellisuudessa se on monille estämätön pakote. Kouluihin on vaikea päästä sisään, ja vaikka tulisi opiskeltua pääsykokeisiin vuoden ympäri, voi silti käydä niin huono tuuri, että kouluun pääsy lykkääntyy taas toisella vuodella. Tiedän monia, jotka haluaisivat päästä jo opiskelemaan haaveammattiaan, mutta eivät yksinkertaisesti pääse opiskelemaan, joten tällöin yhteiskunta käytännössä pakottaa pitämään välivuoden.

Lukion alussa tulee ajateltua, että lukion jälkeen menen sitten opiskelemaan sinne, ja sitten elämä vaan pyörii eteenpäin kuin juna. Todellisuudessa kaikki ei sujukaan niin selkeästi. Lukion loppua kohden olen kuullut monien sanovan, että tässä kohtaa alkaa kyseenalaistamaan kaikkea sitä, mitä on halunnut olla ja mitä on halunnut tavoitella. Unelmat alkavat tuntua kaukaisemmilta kuin koskaan, vaikka käytännössä ne ovat vain lähempänä. Kaikki ne asiat, mitkä tuntuivat kolme vuotta sitten itsestäänselvyyksiltä, tuntuu nyt mahdottomuuksilta. Tämä johtuu siitä, että silmien eteen isketään realiteetit ja kriteerit, mitä vaaditaan minnekin. Kaikki alkaa tuntua kuormittavalle ja kauhistuttavalle, mikään ei tunnu enää selkeältä tai järkevältä.

Entistä enemmän pelkoa myös lisää se, että tutut kaverit hajaantuvat eri paikkakunnille tai jopa eri maihin. Kaikki se tuttu ja turvallinen alkaa pikkuhiljaa hajota. Olen kuullut monien sanovan, että tuntuu kuin kaikki ympärillä olisi menemässä jonnekin ja tekemässä jotakin jännittävää, kun itse vain jumittaa paikallaan. Tämä välivuoden mukana tullut paikalla pysyminen, voi lisätä masentuneisuutta ja syrjäytymistä entistä enemmän. Jokaiselle on tärkeää kuulua johonkin yhteisöön ja kokea, että omalla elämällään on merkitystä. Mitä jos ei pääse opiskelemaan ja mahdollisella työpaikallakaan ei ole tiivistä yhteisöä? Suomessa pohditaan, kuinka nuoret aikuiset masentuvat ja syrjäytyvät, mutta eikö meidän yhteiskuntamme melkein jopa pakota siihen? Verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Iso-Britanniaan, Suomessa on vaikea päästä korkeakouluihin opiskelemaan. Suomessa välivuoden pito on useimmiten välttämätöntä, kuin taas Yhdysvalloissa se on enemmän henkilökohtainen valinta.

Välivuosikaan ei toki ole aina se huono vaihtoehto. Olen kuullut monien toteavan, että välivuoden pitäminen on auttanut paremmin heitä ymmärtämään itseään ja sitä, mitä haluaa itse elämältä. Töissä käyminen koulun sijasta voi auttaa ymmärtämään, että se haave ammatti ei ole olekaan se oikea vaihtoehto. Monille välivuoden aikana tapahtuu mielenmuutos, jossa aletaan aivan kuin uudelleen arvioimaan unelmien ja tavoitteiden merkitystä. Joillekin tämä voi olla hyvä asia, monet haluavatkin pitää vapaasta tahdosta välivuoden, toisille tämä taas voi olla petollista. Tiedän, että itse en pitäisi ”pakollisesta” välivuodesta. Toki välivuoden aikana voi matkustella, mennä aupairiksi tai hankkia muuta elämän kokemusta. Jos kuitenkin välivuosi ajaa epäilemään itseään enemmän ja enemmän, tulevaisuuden unelmista alkaa pikkuhiljaa muodostua niitä menneisyyden haaveita.

teksti: Oona Koivula

kuva: Flickr

Rasismi: rotusyrjintää, rotusortoa, trendisana

Joulukuussa vuonna 2018 Billboard Magazine haastatteli laulaja Ariana Grandea. Haastatteluvideo tehtiin viihdetarkoituksessa ja siinä laulajalle näytettiin hänen lapsuudenkuviaan. Video kuitenkin herätti paljon keskustelua, sillä Grande lausui erään lauseen eri tavalla kuin hän normaalisti puhuu. Hän lausui sen tavalla, joka yleistetysti on tyypillinen afroamerikkalaisille kansalaisille. Tätä tapaa puhua kutsutaan englanninkielisellä nimellä blaccent. Se on eräs rasismin muoto, ja jos sitä käytetään pilkkaustarkoituksessa, se voi olla todella loukkaavaa.

Todellisuudessa kukaan ei voi tietää, käyttikö Ariana Grande tietoisesti tai tahallaan blaccent-puhetapaa. Hänen puhetyylinsä on vain saattanut mukautua sen perusteella, miten hän ystäviensä kanssa puhuu. Samalla kun häntä syytettiin tästä puhetyylistä, häntä alettiin syyttää myös muilla tavoin afroamerikkalaisen kulttuurin ja ulkonäön kopioimisesta. Sitä voidaan myös pitää rasistisena käyttäytymisenä.

Jos ilmiöille annetaan nimi, ne tulevat pintaan. Niistä tulee isompia asioita kuin ne alun perin olivat. Aina välillä tuntuu, ettei ikinä kannattaisi nimetä joitain ilmiöitä. Mutta jos ilmiötä ei nimetä, siitä on vaikeampi puhua. Esimerkiksi Ariana Granden blaccent-tapauksesta ei olisi tullut läheskään yhtä suuri kohu, jos ilmiötä ei olisi nimetty.

Nykyään mikä vain voidaan luetella rasismiksi. Saat työtehtävässä valita oman parisi. Ensimmäinen parivaihtoehtosi on henkilö A, joka on afroamerikkalainen. Toinen parivaihtoehto on henkilö B, joka on länsimaalainen. Jos valitset henkilön B, sinut leimataan rasistiksi. Jos valitset henkilön A, sinut voidaan myös leimata rasistiksi. Miten valitset?

Rasismista on tullut trendisana. Vaikka rasismi on oikeasti vakava asia, siitä puhuminen ja mainitseminen on mennyt jo yli. Jokainen pieni vahingossa tehty väärä oletus tulee pintaan rasismina. Jokainen väärin ymmärretty vitsi tuodaan internetissä esille rasismina. Huonot vitsit ja väärät oletukset tuodaan niin vahvasti pinnalle, että vakavammat tapaukset, jotka käsittelevät esimerkiksi väkivaltaa, jäävät piiloon.

Jokaisesta hieman rasistisesta vitsistä ei tarvitse jakaa vihaista tekstiä Twitteriin.  Sen sijaan jatkuvasta väkivallasta toista kohtaan täytyy kertoa jollekin. Yleisesti ottaen ihmisten tulisi ajatella tekojensa seurauksia ennen kuin tekee tai sanoo mitään.

Teksti: Nea Toijala
Kuva: Liisa Matveychuk

Työnantajat, antakaa nuorille mahdollisuus

Monille meistä nuorista on varmasti tuttua selailla satoja kesä- tai osa-aikatyöpaikkailmoituksia, kirjoittaa kymmeniä työhakemuksia, päästä muutamaan työhaastatteluun, mutta loppujen lopuksi turhautua, kun kaikkialta tulee sama vastaus: ”Valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.”

Ennen luulin, että työnhaku ja paikan saaminen helpottavat täysi-ikäisenä, ollaanhan silloin jo aikuisia. Kuitenkin nyt 18 vuotta täytettyäni koen töiden saamisen entistäkin vaikeammaksi. Olen 18-vuotias lukiolainen vailla sen ihmeellisempää koulutusta. Ymmärrän silti myös yritysten ja työnantajien näkökulman asiaan, totta kai on helpompaa palkata ihminen, jolla on alan koulutusta ja kokemusta. Tai edes ihminen, joka opiskelee kyseistä alaa ja tietää jo perusteet. Tällöin ei kenenkään tarvitse opettaa avutonta, juuri täysi-ikäisyyden saavuttanutta teiniä talon tavoille. Helppo ja nopea ratkaisu.

Kuitenkin minä ja varmasti moni muukin toisen asteen opiskelija haluaisi näyttää taitonsa. Ongelmana on varmasti myös se, että moni työnantaja saattaa kyseenalaistaa nuorten motiivit. Ei kukaan työnantaja halua palkata ihmistä, jonka motivaationa toimii pelkästään raha.

En puhu kaikkien nuorten puolesta, mutta montaa meistä kiinnostaa aivan aikuisten oikeasti työkokemus, uudet taidot ja pitkäaikainen työsuhde. En toki kiellä rahan merkitystäkään, monet nuoret asuvat jo omillaan eivätkä välttämättä selviä kesää ilman työpaikkaa. Raha on tärkeä prioriteetti, mutta ei lainkaan ainoa ja on lähes samalla viivalla työkokemuksen saamisen kanssa. Minä, kuten monet muutkin, haluamme tehdä töitä ihan vain töiden tekemisen ilosta. Kaikki nuoret eivät ole laiskoja ja epämotivoituneita.

Haluan tehdä töitä, antakaa minulle mahdollisuus näyttää taitoni.

 

Aino Seuranen