Aihearkisto: Kolumnit

Ikäpoikkeusluvan saa kuka vain –Traficomin pitäisi tutkia hakemukset tarkemmin

Olen siinä iässä, että kaverit alkavat saada aikaistettuja ajokortteja  ja minäkin aion lähettää hakemuksen lähempänä syntymäpäivääni.

Ajankohtainen aihe herättää mielipiteitä suuntaan ja toiseen. On positiivista, että nuoret pääsevät mukaan liikenteeseen turvallisella autolla, muovisen mopoauton tai talvella vaarallisen mopon sijasta. Negatiivisena puolena on todettava, että nuorilla tuntuu olevan tarve esittää jotakin, mitä eivät ole. Ylinopeuksilla rehvastelu on kuultu juttu, eikä siinä ole mitään ihailtavaa.

En tunne ketään, kenen hakemus oltaisiin hylätty Traficomin toimesta. Siksi monet sanovatkin luvan hankkimisen olevan helppoa. Sen sijaan tiedän useamman henkilön, joka on menettänyt poikkeusluvalla saadun ajokorttinsa liikennesääntöjen laiminlyönnin seurauksena. Tämä saa miettimään —myöntääkö Traficom ikäpoikkeuslupia liian kevyin perustein?

Tuntuu, etteivät nuoret tajua aiheuttamiansa riskitilanteita  ajaessaan ylinopeutta. Omalla tai muiden hengellä ei ole syytä  leikkiä. Ensin  ikäpoikkeuslupa ja sitten vaivalla hankittu ajokortti. Vaivannäkö ei kannata, jos menettää kortin pian sen saamisen jälkeen tyhmän käytöksen seurauksena.

Onneksi on myös paljon ihmisiä, jotka toimivat fiksusti liikenteessä. Monet tarvitsevat ajokorttia muuhunkin kuin kavereille  kehuskelemiseen. Työ, harrastus tai pitkä koulumatka voivat olla  ratkaisevia tekijöitä ikäpoikkeusluvan myöntämisessä.

Kriteerejä poikkeusluvan myöntämiseen pitäisi tiukentaa. Jos lähes jokainen ikäpoikkeuslupaa hakeva saa sen, onko se enää  poikkeuslupa? Viiden kilometrin koulumatka ei ole riittävän hyvä syy. Usko pois, tälläkin perusteella on myönnetty aikaistettu ajokortti.

Kevyet kriteerit lisäävät nuorten toimesta tapahtuneiden onnettomuuksien ja liikennesääntörikkomusten määrää. Nyt on kuitenkin keskusteltu myös siitä, onko koko ikäpoikkeusluvassa mitään järkeä. Lupa on hyödyllinen useimmille, mutta jotkut käyttävät sitä vääriin tarkoituksiin. Siksi hakemukset pitäisi käydä läpi tarkemmin ja myöntää lupa vain niille, joilla on pätevät syyt kortin tarvitsemiseen.

 

 

 

Kuva ja teksti: Elli-Maija Lehtimäki 

Onko kauneudella kriteerit? 

Mallimaailman raakuus on kova keskustelunaihe aina silloin tällöin sosiaalisessa mediassa. Asiasta tuntuu olevan hyvin paljon erilaisia mielipiteitä, joista varmasti kaikki pohjautuvat henkilön omaan kokemukseen siitä, millainen on tuo parrasvalojen ja glamourin täyteinen ala.  

Jo pieninä lapsina meidän päähämme isketään ajatus siitä, että laihat ovat kauniita ja ylipainoiset ovat rumia. Eikä tämä tarkoita sitä, että meidän vanhempamme tai opettajamme opettaisivat meille näin. Se on iskostunut yhteiskuntamme rakenteisiin niin lujasti, että siitä ajatuksesta tulee tiedostamattamme osa meidänkin arkipäivää Lopulta jääkin yksilön itsensä vastuulle muuttaa ajattelumaailmaansa, mikä ei todellakaan ole aivan yksinkertaista kuullessamme ja näkiessämme jatkuvasti, miltä meidän pitäisi näyttää. 

Pelkästään pieniin ja paikallisiin mallitoimistoihin on hyvin tarkat kriteerit ulkonäköön liittyen. Useinuoria malleja painostetaan laihduttamaan. He voivat saada osakseen todella julmaa kohtelua sekä arvostelua. Ei tarvitse olla edes maailmaa kiertävä ”cat walk” -malli, jotta joutuisi miettimään omaa syömistään tai painoaan. 

Kauhutarinoita riittää siitä, kuinka nuoret mallit ovat sairastuneet anoreksiaan tai bulimiaan, jotka voivat johtaa pahimmassa tapauksessa kuolemaan. Mikään työ tuskin on kenellekään korkeampi prioriteetti kuin terveys. Näissä tapauksissa saattaa tosin olla, että malli on kietoutunut tiukasti siihen uskoon, että mitä laihempi, niin sen parempi. Kuitenkin omien ajatusten, uskomuksien ja tottumuksien muuttaminen vaatii paljon työtä. 

Muutosta tarvitaan. Sitä tarvitaan paljon. Yksilöllä on vastuu omien ajatusten muuttamisessa, mutta muutoksen tarvitsisi olla jotain tätäkin isompaa. Me ihmiset olemme itse luoneet kauneusihanteet joten me voimme myös tuhota ne. Se ei käy silmänräpäyksessä, mutta se on mahdollista.  

Olisi mahtavaa nähdä mallitoimistoja, jotka vähintään löysäisivät mallin kriteerejäYhä useammalla olisi tällöin mahdollisuus unelma-ammattiinsa ja samalla maailma näkisi, että olipa minkälainen keho tahansa, jokainen on silti upea omana itsenään. Pituudella ja painolla ei tarvitsisi olla mitään väliä. 

Moni nuori haaveilee mallin urasta, mikä on tietenkin ymmärrettävää. Vaikka tämä ala saattaa olla myrkyllinen omaa kehonkuvaa kohtaan, eivät kaikki mallit kuitenkaan koe mitään tällaista. On paljon malleja, jotka rakastavat työtään ja heillä on terve suhde omaan kehoonsa. Pitää myös muistaa, ettei mallimaailma ole ainoa syypää nuorten kehoahdistukseen. Näiden ajatusten aiheuttajat ovat jossain todella syvällä meidän yhteiskuntamme kauneusihanteiden rakenteissa, mutta niitä vastaan taistellaan joka päivä.

Meillä jokaisella on oikeus tuntea itsemme kauniiksi. 

 

Minttu Markkula

Kuka nyt lukioon menisi

Lukio on ihan turhaa yleissivistystä, kyllähän nyt maalaisjärjellä pärjää. Läksyihin hukkuu, on koeviikkoja ja kirjatkin maksavat. Mitä järkeä on lukioon menemisessä, kun ammattikoulu on paljon helpompaa? Ei tarvitse lukea turhia kirjoja ja pääsee heti oikeisiin töihin. Kuka nyt haluaisi odottaa, että alkaa saada palkkaa, kun ei kuitenkaan pääse mihinkään suoraan lukion jälkeen? Kuka edes haluaisi pyörittelemään papereita johonkin toimistoon? Sitähän lukioon menijät aikuisena tekevät. 

Näin puhui yläasteella koko luokkani. Tai no ei ihan, sanoja oli ainakin puolet enemmän, jos otetaan mukaan kaikki kiroilu, eikä kukaan tainnut edes puhua yleissivistyksestä. Tämä oli kuitenkin yleinen kanta ja moni oli samaa mieltä. 

Mietin pitkään, mistä ihmeestä tällainen ajattelu on peräisin. Lopulta päädyin siihen tulokseen, että useiden kohdalla asenteet tulevat vanhemmilta. 

Vanhempien asenteet vaikuttavat meihin nuoriin ihan huomaamatta. Perheen arvot, joita lapselle pienestä pitäen syötetään, tarttuvat tiukasti kiinni ajatusmaailmaan. Ne näkyvät vahvasti muun muassa valitessa jatko-opintopaikkaa. Kun nuoret kasvavat aikuiseksi ja saavat omia lapsia, nämä arvot siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Kärjistettynä, suvuista tulee joko vähän tai korkeasti koulutettuja. Sitten ihmetellään, miksi kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa. 

Monissa perheissä arvostetaan rahaa, mutta ei osata ajatella kaukonäköisesti. Monen mielestä pitää päästä vain nopeasti tienaamaan siitä huolimatta, että palkka pysyy yleensä paljon pienempänä, kuin jos menisi lukion kautta korkeakouluun ja sellaiselle alalle, joka kiinnostaa ja josta maksetaan oikeasti hyvin.  

Koulutus korreloi vahvasti elintasoon ja epäsuorasti myös onnellisuuteen, esimerkiksi turvallisuuden tunteen kautta. Miksei iso osa aikuisista siis tajua, että koulutus ei ehkä olekaan aivan turhaa?  

Monella nuorella, jolla olisi hyvät mahdollisuudet pärjätä lukiossa, on käsitys, että lukio on älyttömän vaikeaaHelposti päädytään muihin opiskelupaikkoihin ihan vain varmuuden vuoksi. 

Kaikille lukio ei sovi ja tietenkin ammattikouluun menevätkin voivat jatkaa opintojaan ammattikorkeakoulussa ja edetä urallaan, mutta on älytöntä, että itseä ei kannusteta haastamaan. 

Porukassa tyhmyys tiivistyy. Kun on monta, jotka syystä tai toisesta ovat ammattikoulun kannalla, he varmasti osaavat kehittää paljon syitä, miksi koulutus ei ole tärkeää, mutta kätevästi jättävät huomiotta tämän kanssa ristiriitaiset faktat. Tätä ei tietenkään kukaan itse huomaa, Neisserin havaintokehää kun opiskellaan vasta lukiossa psykologiantunneilla. 

Johtuuko vanhempien asenne epävarmuudesta ja häpeästä? Ehkä aikuinen olisi itse halunnut lukioon, mutta taidot eivät riittäneet. Tai sitten laiskuus vei voiton ja nyt hän kitkuttelee pienellä palkalla ja huonossa työssä, tyytymättömänä elämäänsä. Halutaan perustella omia valintoja, itselle ja muilleja todistaa, että ollaan tyytyväisiä omaan elämään. Helposti päädytään puolustuskannalle, kun jossain aivojen perukalla nakuttaa ajatus, että omat väitteet eivät ehkä olekaan tosia. 

 Vai onko kyse vain sivistymättömyydestä tai tyhmyydestä? Ehkä he eivät tiedä paremmasta ja muut, ei niin tavalliset työt esim. toimittaja tai elokuvaohjaaja, tuntuvat abstrakteiltaHeiltä helposti unohtuu, että julkisuudenhenkilöt ja poliitikot ovat kuitenkin tavallisia ihmisiä, joista monet ovat olleet samassa tilanteessa, kuin kuka tahansa muukin. Ero on osittain siinä, että toisille annetaan mahdollisuus. Ihan tavallisesta nuoresta voi tulla vaikka mitä, ja ainoana esteenä voi olla vanhempien ennakkoasenne koulutuksesta.  

Lukio antaa mahdollisuuksia, joita ei osaisi kuvitella. 

 

 

 

Pinja Hokkanen 

Supersankareita ilman supervoimia

Urheilu yhdistää ihmisiä ympäri maailman. Monet toki urheilevat itse, mutta kenties vielä sitäkin yhteisöllisempää on seurata ammatikseen urheilevien tahojen suorituksia. Hyvätasoinen palkka vain oman lajin harrastamisella ja fanien jumaloinnin kohteena oleminen kuulostaa nopeasti ajateltuna varsin hyvältä, mutta siitä täytyy olla valmis maksamaan hintaa. Lähes kaikkien tiedossa on se, että huippu-urheilijalta vaaditaan sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä harjoittelun ja ruokavalion suhteen, mutta fyysisen puolen pystyy käytännössä kuka tahansa hallitsemaan. Kehon lisäksi myös pään on oltava kunnossa, mutta sitä ei välttämättä aina edes pysty itse kontrolloimaan.

Jos urheiluseurat tiedottavat yleensä vähäsanaisesti pelaajien fyysisten loukkaantumisten toipumisajoista, henkisistä haasteita vaietaan lähes täysin. Useimmiten näissä tapauksissa mainitaan poissaolosyyksi vain lyhyesti ja ytimekkäästi “henkilökohtaiset syyt”. Niukkasanaisella tiedottamisella ei toki pyritä tarkoituksellisesti jättämään kannattajia epätietoisuuteen vaan suojelemaan pelaajien yksityisyyttä. Useimmiten pelaajilla itsellään on mahdollisuus avata omaa tilannettaan, mutta kovinkaan moni ei sitä ole tehnyt. Ainakaan asiasta puhumista ei pitäisi häpeillä, sillä mielenterveydellisiä ongelmia voi tulla ihan kenelle tahansa. Ammattiurheilijatkin ovat lopulta ihmisiä siinä missä tavalliset tallaajatkin.

Korona on luonnollisesti tuonut oman mausteensa myös tähän asiaan. Seurojen taloudet ovat olleet koetuksella, minkä vuoksi runsaasti hyvätasoisia pelaajia on jäänyt itsestään riippumattomista syistä vaille töitä. Kysyykin luonnetta pitää itseään omatoimisesti sellaisessa kunnossa, että kauden pelaamatta jäämisen jälkeenkin löytyisi jostain seuraavaksi kaudeksi pelipaikka. Todennäköisesti useat pelaajat eivät jaksa taistella epätietoisuudessa ja päätyy lopettamaan uransa, sillä ensi kaudeksi töitä tuskin irtoaa tässä maailmantilanteessa yhtään sen helpommin.

Viime lokakuussa nähtiin poikkeuksellinen ulostulo, kun jääkiekkoilija Taavi Vartiainen kertoi avoimesti mediassa sairastavansa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. MTV:n julkaisemassa jutussa Vartiainen kertoi hakeneensa apua ennen jääkiekkokauden 2019-2020 alkamista, mutta paini erilaisten oireiden kanssa läpi kauden ja viimeisen runkosarjakierroksen peruuntuminen koronan vuoksi oli hänelle lopulta helpotus. Lahden Pelicansista Ilvekseen sittemmin siirtynyt Vartiainen ei ole tällä sarjakaudella pelannut uudessa joukkueessaan lainkaan, sillä hän on ollut omien sanojensa mukaan sekamuotoisen oirejakson takia sairaslomalla.

Pari viikkoa Vartiaisen avautumista myöhemmin jalkapalloilija Juho Lähde ilmoitti päättävänsä pelaajauransa kokonaan. Pelaajaksi 29-vuotias Lähde olisi ollut vielä varsin hyvän ikäinen ja hänellä oli jo sopimus kaudesta 2021 Ykköseen tippuneen Turun Palloseuran kanssa, mutta Lähde päätyi jättämään pelikentät. Lähde paljasti kärsineensä jo parin vuoden ajan mielenterveydellisistä ongelmista, niistä hän nostaa esiin unihäiriön.

Vartiainen ja Lähde ovat hyviä esimerkkejä nuorille urheilijoille siitä, kuinka avun pyytäminen henkisesti liian vaikeina hetkinä on ainoa oikea ratkaisu. Moni urheilu-ura on todennäköisesti kaatunut tai sitä on vahvasti jarruttanut haasteet henkisellä puolella. Niiden johdosta harjoittelu- ja pelimotivaatio useimmiten kärsii sekä suorituspaineet lajissa kasvavat liian suuriksi. Onkin hyvä tuoda asiat ajoissa esiin, sillä tilanne on huomattavasti helpompaa kääntää voitoksi, kun saa valmentajien ja joukkuekavereiden tuen taakseen.

On syytä toivoa, että mahdollisimman moni jääkiekko- ja jalkapallokannattaja tutustui Vartiaisen ja Lähteen tarinoihin ja on jatkossa ymmärtäväisempi, kun suosikkijoukkueen pelaaja tekee kentällä virheitä. Koskaan ei voi tietää, jos kyseinen pelaaja joutuukin käymään päivittäistä taistelua peilikuvansa kanssa, törkeyksien huuteleminen katsomosta ei tällöin ainakaan auta asiaa. Kova, positiivinen kannustaminen on paras keino, jolla yksittäinen fani voi omalta osaltaan tehdä urheilijan elämästä kevyempää.

Ammattiurheilijat ovat fanille yleensä kuin supersankareita, ainoana erona vain on se, ettei heillä kovinkaan usein ole supervoimia. Ja jos on, ne ovat korkeintaan fyysisiä.

Markus Nurmi 

Mitä lukio opetti minulle? 

 Kun katson taaksepäin lukion alkuun eli yli kolmen vuoden päähän näen itsessäni monella tavalla erilaisen ihmisen. Vuosien varrella minussa on tiedon karttumisen lisäksi tapahtunut suuri muutos siinä, kuinka armollinen olen itseäni kohtaan. 

 Yläasteella aloin kiinnittämään arvosanoihini enemmän huomiota kuin aiemmin olin kiinnittänyt. Ehkä mielessäni oli hieman myös mahdollisimman moneen lukioon ovien aukeaminen, mutta enemmänkin kyseessä oli se, että tiesin pystyväni saamaan parempia arvosanoja. 

Kun sitten vuonna 2017 aloitin lukion jatkui mahdollisimman hyvien arvosanojen ylläpitäminen. Usein lukion aloittaville painotetaan, että lukiossa arvosanat laskevat peruskoulun tasolta, mutta itselläni inhokkioppiainettani lukuunottamatta arvosanani pysyivät samalla tasolla kuin ne yläasteella olivat olleet. 

Kuitenkin jo ensimmäisen lukiovuoteni lopulla aloin harkita lukio-opintojeni pidentämistä puolella vuodella. Päätökseen vaikutti muun muassa kahden pitkän kielen opiskelu ja muut ylimääräiset kurssit joita halusin suorittaa. Suuren kurssimäärän lisäksi aikaani vei vapaa-ajan harrastukset, jolloin aikaa pelkkään rentoutumiseen jäi omaan tarpeeseeni liian vähän.  

 

Toisen lukiovuoteni syksynä huomasin olevani todella uupunut. Nopea apu siihen oli yhden kurssin siirtäminen keväälle, mutta tajusin myös, etten voi jatkaa joka kurssista korkeimpien arvosanojen tavoittelemista. Kun olin jonkin aikaa opiskellut hieman rennommalla otteella, huomasin onnekseni että kurssiarvosanani pysyivät suurimmalta osin lähes entisellä tasolla, mutta myönnettäköön, että suosikkiaineeni kymppien vaihtuessa yseiksi olin kuitenkin hieman pettynyt. 

Yksi tärkeimmistä lukion aikana kokemistani oivalluksista on se, että vaikka opiskeleminen onkin tärkeä osa elämää, pitäisi jokaisen muistaa olevansa ihminen myös koulun ulkopuolella. Vaikka opiskeluun menee paljon aikaa, on tärkeää tehdä myös asioita joista nauttii. Kolme vuotta on kuitenkin jokseenkin pitkä aika ja sitä ei mielestäni kannata käyttää luomalla muistoja pelkästään kirjojen ääreltä. 

Myös omia arvosanatavoitteita asettaessa täytyy ottaa huomioon nämä koulunkäynnin ulkopuolelle jäävät asiat, sillä ne vaikuttavat niin jaksamiseen kuin ajankäyttöönkin. Vaikka laudatureja olisikin hieno saada, eivät alemmat arvosanat ole millään tavalla huonommuuden tunteen paikka, varsinkaan silloin kun lukuaikaa on uhrannut oman hyvinvointinsa ylläpitämiseen. Pitkällä aikavälillä enemmän merkitystä on kuitenkin omalla jaksamisella ja mielenterveydellä kuin yhtä arvosanaa paremmilla lukiotuloksilla. 13

Jäi lukiosta minulle tietysti myös muunlaisia muistoja: sain ainutkertaisia kokemuksia penkkareista, abiristeilyltä ja ylioppilaskirjoituksista. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja loin syvempiä ystävyyssuhteita jo aiemmin tapaamiini ihmisiin. Tällä hetkellä koen kuitenkin suurimman muutoksen, jonka lukioaika elämääni teki, tapahtuneen omassa ajattelutavassani ja siinä kuinka koen ympäröivän maailman. 

 

teksti: Ella-Roosa Mäkinen 

kuva: Pixabay

Unohtumaton urheiluttomuus

Kuten tiedetään, kuluva kevät on ollut monessa mielessä poikkeuksellinen. Vallitsevasta tilanteesta ovat kärsineet käytännössä kaikki toimijat, mutta yksi laajimmin maailmaa koskettaneista muutoksista on ollut kilpaurheilusarjojen pysähtyminen lähes joka ikisessä maailman maassa. Osalle se on merkinnyt työn, osalle bisneksen ja osalle intohimoisen kannattamisen eli käytännössä elämäntavan keskeytymistä. Monet seurat joutuvatkin pelittömyyden vuoksi taistelemaan enemmän tai vähemmän koko ajan olemassaolonsa puolesta ja kysymys kuuluukin: onko urheilu enää entisensä koronapandemian selättämisen jälkeen?

Tyhjää täynnä, niin kentällä kuin katsomossakin. Tämä on ollut tilanne niin kuvassa näkyvällä, Helsingin Töölössä sijaitsevalla Bolt Arenalla kuin muillakin maailman urheilupyhätöilläkin. . Kuva: hjk.fi

Tässä vaiheessa on toki hyvä täsmentää, että korona ei täysin katoa maapallolta pitkiin aikoihin, eikä se välttämättä katoakaan koskaan. Viruksen leviämisen täydellinen kontrollointi on kuitenkin mahdotonta, mikä aiheuttaa epätietoisuutta. Epätietoisuus puolestaan ajaa sarjoja koko ajan ahtaampaan ja ahtaampaan rakoon, otteluiden pelaamista kun ei voi vältellä loputtomiin. Ottelutapahtumat muodostavat monilla seuroilla ison osan tuloista ja kun ottelutapahtumia ei voida järjestää, seurojen taloudet heikkenevät, koska menot eli esimerkiksi pelaajien ja muiden työntekijöiden palkat sekä stadion- ja hallivuokrat juoksevat koko ajan.

Saksan suurin ja tunnetuin urheilusarja eli jalkapallon Bundesliiga palasi lauantaina 16. toukokuuta reilun kahden kuukauden tauoltaan, ja on nyt ensimmäinen kautensa tauolle asettaneista isoista Euroopan jalkapalloliigoista, joka yrittää jatkaa kauttaan. Mikäli kausi olisi keskeytetty kuten esimerkiksi Ranskassa, Belgiassa ja Alankomaissa, arvioiden mukaan erityisesti pienimmille seuroille elintärkeää tv-rahaa jäisi jakamatta satojen miljoonien eurojen edestä ja noin kolmasosa pääsarjajoukkueista olisi ajautunut konkurssiin. Jos parikin ottelua saadaan pelattua, valoa tunnelin päähän tulee edes hieman tyhjistä katsomoistakin huolimatta.

Tilanne on kuitenkin Saksassakin näyttänyt jo hetken aikaa synkältä, kun sarjatasoa alempana pelaavan Dynamo Dresdenin joukkueesta löytyi todistetusti koronatartunnan saaneita pelaajia ja koko joukkue asetettiin kahden viikon karanteeniin. Joukkue ei voi harjoitella tai pelata karanteenin aikana, eli sunnuntaille 17.5. suunniteltu vierasottelu Hannoveria vastaan jouduttiin luonnollisesti perumaan. Lieneekin vain ajan kysymys, milloin tartuntoja vahvistetaan myös ykkös-Bundesliigan puolelta. Moni fani epäileekin, että sarjaa ei pystytä viemään loppuun asti, vaan peli joudutaan laittamaan ennen pitkää uudestaan poikki. Meneillään olevan kauden ratkaisun kanssa ei myöskään pystytä vitkuttelemaan loputtomiin, sillä seuraava kausi pitäisi saada jo syksyllä vauhtiin. Nämä niin sanotut talvisarjat eli Bundesliigan lisäksi esimerkiksi Englannin Valioliiga ja Espanjan La Liga ovatkin ainakin huhujen mukaan harkinneet väliaikaista siirtymistä muun muassa Suomessa ja Ruotsissa käytettävään kalenterivuoden mukaiseen kauteen, jossa uusi kausi siis alkaisi keväällä.

Seurojen ja niiden pelaajien lisäksi tilanne on luonnollisesti vaikea myös faneille ympäri maailman. Monet haluaisivat jo kovasti päästä katsomaan pelejä, mutta jotkut ovat myös suhtautuneet negatiivisesti sarjojen pyrkimyksiin saada ottelut mahdollisimman nopeasti käyntiin. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että ottelusta ei saada kunnollista nautintoa, jos ja kun niitä joudutaan erityisjärjestelyiden myötä muuttamaan eikä yleisöllä liene katsomoihin vähään aikaan asiaa, ainakaan täysmääräisesti.

Vastaus ensimmäisen kappaleen kysymykseen on siis hyvin todennäköisesti kielteinen. Tämä globaali kriisi vaikuttanee lähitulevaisuuden urheiluihin ainakin siten, että pelaajat mahdollisesti ottavat huomattavasti tarkemmin huomioon hygienian treeneissä ja peleissä sekä osa faneista, ainakin iäkkäämmät, saattavat vältellä katsomoihin menoa vielä jonkin aikaa virallisen sallimisen jälkeenkin. On kuitenkin mahdollista, ellei todennäköistä, että toinen virusaalto iskee jossain vaiheessa.

Tavallinen penkkiurheilija voi kantaa kortensa kekoon pysymällä kotona, kun sitä suositellaan sekä tukemalla paikallisen seuransa taloutta esimerkiksi ostamalla fanituotteita verkkokaupasta. Ja aina voi tietenkin toivoa mahdollisimman nopeaa tilanteen normalisoitumista, sitä tosin taitaa tehdä joka ikinen.

Teksti: Markus Nurmi

Kuva: hjk.fi

Sosiaaliset suhteet poikkeustilanteessa

Koronaviruksen rantauduttua Eurooppaan ja Suomeen, siirryttiin sosiaaliseen kanssakäymisen suhteen ennennäkemättömiin rajoituksiin. Vanhukset eristettiin, perheet sulkeutuivat koteihinsa, koulut ja ravintolat suljettiin.

Länsimaalaiselle, rajattomana kulkevalle ihmiselle tällainen yhteiskunnan sulkeminen tuntuu ahdistavalta ja tilanne epäuskoiselta. Kuitenkin sosiaalisten suhteiden tarve ja kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on aina ollut hyvin yksilöllistä – toisille eristäytyminen ei ole normiarkea haastavampaa ja toisille sosiaalisuuden puute ajaa mielenterveyden järkkymiseen.

Lapset ja nuoret aikuiset ovat omaksuneet sosiaalisen median käytön jo ennen korona-aaltoa, ja tilanteen vaatima sallittu yhteydenpito muihin tietotekniikan tai puhelimien sovelluksien kautta ei ole heille ongelmallista. Päin vastoin, koronan myötä ehkä useampi on tarttunut puhelimeen ja kysellyt kuulumisia toisiltaan, mikä muutoin olisi normiolosuhteissa saattanut jäädä tekemättä.

Ikäihmisille tilanne on haastavampi. Poikkeustilanteessa moni vanhus tai sairas jää yksin, vain ja ainoastaan hoitohenkilökunnan suoman kanssakäymisen varaan sosiaalisten suhteiden ollessa muutoinkin vähäisiä. Ajan saatossa ovat tutkimukset ja kokemus näyttäneet, että pelkkä yksinäisyys itsessään voi olla tappavaa. Kun mieli on apea, liikkuminen vähenee ja kunto laskee. Vanhukselle nykyaikaisen puhelimen käyttö on vaikeaa, ja se totuttu perheenjäsenten tekemä viikoittainen vierailu jää pitkäksi aikaa tekemättä riskien takia.

Yhtä kaikki, tutkittua on, että sosiaaliset suhteet ovat tie parempaan terveyteen iästä ja statuksesta riippumatta, ja suhteita pitää vaalia tilanteessa kuin tilanteessa. Korona on osoittanut lyhyessä ajassa sen, kuinka tärkeää ihmiselle on sosiaalisuus ja kanssakäyminen muiden kanssa. Toivomme pandemian laantumista ja loppumista, arjen tasoittumista entiseen, mutta myös sitä, että toisista välittäminen ja sosiaalinen yhteydenpito jatkuvat näillä uusilla opituilla metodeilla, mitä koronan myötä olemme joutuneet omaksumaan.

Teksti: Vilma Palomäki

Kuva: https://pixabay.com/photos/coronavirus-corona-quarantine-4940076/

Kolumni: Koko Suomi Huuhkajien taakse! 

Huuhkajat eli Suomen miesten jalkapallomaajoukkue saavutti viime syksynä jotain, mitä siltä oli moni ehtinyt odottaa jo vuosikymmeniä, nimittäin osallistumisoikeuden arvokisoihin. Liito jatkui myös tammikuun Urheilugaalassa, kun Huuhkajat valittiin Vuoden joukkueeksi, ratkaiseva karsintaottelu Liechtensteinia vastaan äänestettiin sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi, Markku Kanerva pokkasi toisena vuonna peräkkäin Vuoden valmentajan tittelin ja Teemu Pukki sekä Lukas Hradecký miehittivät kaksi ensimmäistä sijaa Vuoden urheilija -äänestyksessä. Vaikka moni hyppäsikin kunnolla Huuhkajien kelkkaan vasta karsintojen loppupuolella, jalkapallon, nimenomaan suomalaisen sellaisen, kasvanut kiinnostus on erittäin hyvä asia.

Moni on luonnollisesti ollut Huuhkajien puolesta iloinen, mutta harmillisen monella on ollut pakonomainen tarve vähätellä saavutusta sosiaalisessa mediassa. Vähättely johtuu suurella todennäköisyydellä siitä, että kaikki eivät suorituksen arvoa ymmärrä. ”Pelkkä” kisapaikka on kuitenkin vähintään yhtä kova suoritus kuin maailmanmestaruus jääkiekossa, ellei kovempikin.

Miksi ihmeessä? No siksi, koska jalkapallo on Euroopan ylivoimainen ykköslaji ja se pitänee pintansa niin kauan, kunnes jonain päivänä planeetallamme kaikki loppuu. Jotain lajin suosiosta kertonee se fakta, että sen suurmaa Saksasta löytyy pelkästään rekisteröityneitä jalkapalloilijoita yli seitsemän miljoonaa, siis enemmän kuin Suomesta asukkaita! Ja vaikka kisojen joukkuemäärä on nykyään aiemman 16 sijasta 24, kovia maita jää edelleen rannalle. Edellisiä, kesän 2016, kisoja seurasivat sivusta muun muassa Kreikka, Hollanti, Tanska ja Serbia. Taso on siis todella kova.

Suomi ei kuitenkaan ole lajin kovimpia tekijöitä eikä sormia napsauttamalla sellaiseksi muutukaan, mutta ensimmäisen kisapaikan saavuttaminen on iso askel eteenpäin. Karsintalohkosta läpi pääseminen vaati kuitenkin kahden todellisen jalkapallomaan, Bosnia-Hertsegovinan ja Kreikan, lyömistä, joten tuurista ei voida missään nimessä puhua. Jos tarkkoja ollaan, siemenet arvokisadebyytille kylvettiin jo loppuvuodesta 2016, kun Markku Kanerva nimettiin vakituiseksi päävalmentajaksi, joten pitkäjänteistä työtä on tehty ja sitä on tehtävä myös jatkossa.

Toivottavaa olisi, että koko kansa seuraisi ja kannustaisi Huuhkajia kesän kisoissa, sillä toista tilaisuutta ei sataprosenttisella varmuudella tule. Jokainen voi kuitenkin kisojen jälkeen antaa oman panoksensa tulevaisuuden puolesta käymällä paikallisen jalkapalloseuransa otteluissa. Näin meistä voi kasvaa jalkapalloyhteiskunta.

 

 Markus Nurmi 

 

Tietämättömän nuoren elämää 

Olen 19-vuotias nuori, joka käy lukion kolmeen ja puoleen vuoteen ja valmistun joulukuussa 2019. Pidensin lukioaikaani, sillä halusin vielä kirjoittaa yhden uuden aineen ja en todellakaan tiennyt, että mihin olisin hakenut jatko-opiskelemaan. Minulle toi lohtua, että saisin vielä hieman lisäaikaa suunnitella tulevaisuuden siirtojani tutussa ja turvallisessa lukiossa. Minä ja monet muutkin meistä yrittävät välttää välivuotta, koska sehän olisi ensimmäinen kerta ilman koulua ja pitäisi keksiä jotakin sille ajalle. Toisaalta on myös ihmisiä, jotka todellakin haluavat ja tarvitsevat välivuotta.  

En ole koskaan ollut, enkä varmastikaan tule koskaan olemaan kauhean hyvä koulussa. Olen sellainen keskiverto opiskelija, joka voisi saavuttaa hyviä tuloksia vain, jos olisin koko ajan oppikirjat kädessä. Valehtelisin jos väittäisin lukion olleen helppoa ja kivaa aikaa. Totta kai aina voisi opiskella enemmän ja olla motivoituneempi kouluhommia kohtaan. Silti kukaan ei voi tulla luokseni ja sanoa, että olisit voinut edes yrittää. Sappikiveni alkavat kiehumaan, jos joku kehtaa sanoa jollekin toiselle asioita, mistä hänellä ei ole oikeasti tietoa.  

Opiskelu on minullekin hitusen hankalaa, mutta en osaa edes kuvitella heitä, joilla on esimerkiksi lukihäiriö tai elämäntilanne muuten todella hankala. Joillakin voisi olla kovakin halu opiskella enemmän, mutta ei vain yksinkertaisesti ole vaadittavan paljon voimavaroja siihen. Ihmiset ymmärtävät hyvin, että kaikki eivät ole hyviä kaikessa, mutta pitäisi ymmärtää myös arvostaa heitäkin ihmisiä, jotka saavat ylioppilaskirjoituksista niitä huonompia arvosanoja. Joillekin se kirjoituksissa saatu A on erittäin iso saavutus ja vaikka itse ei olisi sitä mieltä, voisi silti olla onnellinen sen toisen puolesta.  

Tästä hyvänä aasinsiltana voisin todeta, että en usko pääseväni mihinkään jatko-opiskelupaikkaan suoraan todistuksellani. Mielestäni on siis hyvä pitää valintakokeet elossa, jotta kaikilla olisi mahdollisuus päästä haluamaansa paikkaan opiskelemaan. On kuulemma yleistä nykyään, että monikaan ei tiedä, mihin oikeasti haluaisi pyrkiä opiskelemaan. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että minulla ei ole kuin yksi ala, mikä voisi edes 90% varmuudella kiinnostaa.  

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ennen on pystynyt miettimään helposti, että ala-asteen jälkeen yläasteelle ja siitä lukioon. Silloin oli täysin selvät sävelet, mutta kaikki se helppous on mennyttä aikaa. Joskus sitä ajattelee, että olisi hauska päästä ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun elämä oli kavereiden kanssa leikkimistä ja velvollisuudet olivat kaukana tulevaisuudessa. Toki nykyään on paljon enemmän vapauksia kuin ennen.  

Kaikkien velvollisuuksien ja suuren epäröinnin keskellä, tulevaisuutta odottaa innolla. Sitä odottaa kaikkia niitä seikkailuja, joihin ikinä tuleekaan päätymään. On suuri halu tutustua uusiin ihmisiin ympäri Suomea ja maailmaa. Vaikka tulevaisuus näyttääkin aika-ajoin hyvin sumuiselta, sumu hälvenee, jos ei nyt päivä päivältä, niin ainakin viikko viikolta.  

 

Viivi Paloposki 

Kirjat käteen!

Kieli on niin luonnollinen osa elämää ja omaa identiteettiä, ettei sen vaikutuksia tule juuri ajatelleeksi omassa arjessaan. Jokainen käyttää kieltä jokapäiväisessä elämässään. Perustui se sitten viittomiin, kuviin tai ääneen. Oikeastaan elämä ilman minkäänlaista kielellistä kommunikointia on hankalaa, ellei mahdotonta. Kieli luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja helpottaa yksilön sopeutumista ympäristöönsä. Äidinkieli on kaiken kielitaidon perustana, sillä se on ensimmäinen oppimamme kieli ja myös vahvin osaamistamme kielistä.

Koska äidinkieli on iskostettu niin syvään, kieli luonnistuu, vaikka se olisi ollut käyttämättä vuosikymmeniä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kieltä tulisi kehittää ja harjoittaa, sillä ihminen käyttää kieltä ajattelun välineenä. Vähäsanaisen maailma on pienempi ja huomattavasti mustavalkoisempi. Kaikki lienevät jo kuulleet lukemisen lukuisat terveyshyödyt: jo kuuden minuutin lukutuokio laskee sykettä ja vähentää lihasjännitystä, lukeminen hidastaa muistin rappeutumista ja parantaa keskittymiskykyä. Hyvien hyötyjen lista on pitkä, mutta sen luotteleminen ei sinänsä innosta ketään lukemaan.

Keskustelussa nuorten vähenevästä lukemisesta unohdetaan, että ilman lukevia aikuisia ei tule lukevia lapsia tai nuoria. Lukemisen määrä on vähentynyt kaikissa ikäluokissa, ei vain nuorten keskuudessa. Itseäni välillä ärsyttää puheet, että vain lapset ja nuoret eivät lukisi nykyään tarpeeksi. Miten lapset ja nuoret löytäisivät kirjojen hienoon maailmaan, jos vanhemmat eivät näytä esimerkkiä? Aikuiset voisivat itse vähentää älylaitteidensa käyttöä ja ottaa ne kirjat käteensä.

Itse olen ollut satunnaisesti lukeva ihminen. Olen kuitenkin jonkun aikaa lukenut säännöllisesti ja en voi muuta sanoa kuin että se on erittäin nautinnollista. Uskottelin itselleni lukevani, vaikka tosiasiassa päädyin monesti esimerkiksi räpläämään puhelinta lukemisen sijasta. Olen itsekin tehnyt tämän ryhtiliikkeen ja voin suositella sitä ihan jokaiselle muullekin. Kirjoihin tarttuminen tuntui alkuun raskaalta ja keskittyminen herpaantui toistuvasti, mutta päättäväisyydellä ja pitkäjänteisyydellä keskittyminen parani ja kirjojen sivuille uppoutuminen helpotti.

Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät lue, mutta tiedän nykyisenä lukijana, kuinka paljon he lukemattomuudellaan menettävät. Hyvä kirja herättää tunteita ja ajatuksia, saa niin nauramaan kuin itkemään ja kaikkea siltä väliltä. Koukuttava teksti vie mennessään ja avaa ovia maailmoihin, joihin olisi fyysisesti mahdotonta matkustaa. On aivan mahtavaa, kun saa lukiessa kehitellä tarinan avulla ihan oman maailman. Kirjat saavat lukijan miettimään asioita eri näkökulmista ja tälläkin tavoin sivistyttävät lukijaa.

Käsi kädessä lukemisen kanssa kulkee myös kirjoitustaito. Kuinka kompuroivasti kirjoittava nuori pärjää tulevaisuuden haasteissa, kun joka alalla on kirjoitettava muistioita ja esitelmiä? Lukutaito on yksi demokratian edistäjä ja yhteiskunnallista tasa-arvoa edistävä tekijä. Luku- ja kirjoitustaitoa tarvitaan joka päivä niin viranomaisten kanssa asioidessa kuin työhakemuksia rustatessa. Lukutaito auttaa jäsentelemään ja hankkimaan tietoa erilaisista lähteistä, se luo myös pohjan kaikelle oppimiselle sekä tasoittaa tietä jatko-opinnoille.

Teksti ja kuva: Viivi Paloposki