Aihearkisto: Kirjapäiväkirja

Mun kirjapäiväkirja: Matkantekijä-sarjan toinen osa ei myöskään jättänyt kylmäksi

Diana Gabaldonin kirjoittaman Muukalainen-romaanin jälkeen luin Matkantekijä-sarjan toisen osan, Sudenkorennon. Tämä oli edellistä osaa paljon intensiivisempi niin juoneltaan kuin henkilöiden välisiltä suhteilta.

Clairen tarinaa jatketaan hieman erilaisessa muodossa, nimittäin muistelman muodossa. Claire kertoo tyttärelleen Briannalle koko tarinan siitä, miten hän itse sai alkunsa ja mitä hänen biologiselle isälleen ja Clairelle itselleen tapahtui. Clairen ja Jamien syvä rakkaustarina saa riipivän surullisen lopun, vai loppuuko se sittenkään vielä tässä kirjassa?

Tämä kirja sai tunteet pintaan. Hieno, mutkaton ja tunteet hienosti lukijalle välittävä kerronta, jota oli mahtavaa lukea. Tähänkin kirjaan upposi välillä, niin että kadotti melkein ajantajun.

Kirjassa esiteltiin yksi, jos toinenkin uusi henkilö, mutta jäin miettimään eniten Rogerin suhdetta Clairen tyttäreen Briannaan. Jään innolla odottamaan, miten hänen käy vai käykö ollenkaan seuraavassa osassa.

Diana Gabaldonin kirjat näyttävät olevan tunnusomaisesti hyviä pakokeinoja arjen kulusta. Tätä Matkantekijä-sarjaa lukiessa fyysinen maailma tuntuu välillä unohtuvan kokonaan. Tässä olisi siis erittäin hyvä vastapaino lukioarjelle, vink vink kiireisille lukiolaisille.

 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Mun kirjapäiväkirja: Fantasiamaailmoihin Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan johdolla

Diana Gabaldonin romaani Muukalainen on ensimmäinen osa fantasiasarjaa nimeltä Matkantekijä ja kertoo Clairesta, joka joutuu yllättäen aikamatkustamaan kaksisataa vuotta ajassa taaksepäin. Edelliseen aikaan jää aviomies, mutta pian Claire on naimisissa myös kaksisataa vuotta sitä ennen komean ja lainsuojattoman skotin kanssa. Lopulta käy niin, että Claire tajuaa rakastavansa kumpaakin miestä, mutta joutuu valita jommankumman toisesta.

Kirjaa pystyi lukemaan nopealla tahdilla ja siihen kirjoitettuun maailmaan sukelsi ja upposi helposti. Saatoin alkaa lukea tätä kirjaa ja pian huomata lukeneeni sata sivua eteenpäin hujauksessa. Päälle 800 sivuinen teos ei siis ollut pitkästyttävää luettavaa, vaan päinvastoin mielekästä.

2002-luvulla julkaistu suomennos alkuperäisin englannin kielisestä versiosta oli muuten hyvin suomennettu, mutta välillä huomasin kirjassa vanhahkoja kielioppeja. Esimerkiksi koska-sanalla alkavia sivulauseita ei juurikaan näkynyt. Ne oli korvattu kummallisilla siksi-lauseilla. En ole ennen törmännyt tällaiseen kielioppimuotoon, jossa sivulause aloitetaan sanalla siksi ja sen jälkeen sitä jatketaan objekteilla ja muilla lauseenjäsenillä. Vasta viimeisenä tulee predikaatti, mikä hämmästyttää minua edelleen suuresti.

Pidin kirjan aitoudesta ja ihmisten alkukantaisimmat halut esiin tuovasta teemasta. Luonnon lakien mukaan elävien skottien luonne toi hauskuutta sekä raakuutta kirjaan.

Claire oli päähenkilöksi aivan loistava valinta, koska hän poikkesi muusta väkijoukosta. Päättäväinen, järkeä käyttävä sekä itsenäinen nainen oli 1700-luvulla poikkeus muiden joukossa, koska naisten asemaa ei ollut parannettu yhtä paljon kuin ajassa, johon Claire syntyi. Tämä loi hauskan kontrastin raakojen skottimiesten ja omanarvontuntonsa tietävän englantilaisnaisen välille.

Kirjassa sivutaan myös skotlantilaisten ja englantilaisten välistä historiaa sekä jakobiittikapinan alkuvaiheita. Kirjaan mahtui siis paljon, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen ja monipuolisen luettavan.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Mun kirjapäiväkirja: Allen Ginsberg; Huudon jälkeen 

Viime osassa kerroin Allen Ginsbergin suomenkielisestä Luurankohuutoja kokoelmasta. Toinen vastaava kokoelma Ginsbergiltä on Huudon jälkeen. Tämä kokoelma julkaistiin ennen Luurankohuutoja, mutta minä luin kokoelmat ikään kuin väärässä järjestyksessä. Näiden lukujärjestyksellä ei ole mielestäni väliä, koska kokoelmissa esiintyy yksittäisiä runoja, eikä yhtä samaa tarinaa.

Verrattuna Luurankohuutoja-kirjaan Huudon jälkeen-kirjassa on enemmän politiikkaa sekä Toisen maailmansodan jälkeistä ja aikaista mietiskelyä. Tämä kokoelma sisältää myös vaikeammin ymmärrettäviä tekstejä. Välillä minusta tuntui lukiessa siltä, ettei yleissivistykseni riittänyt joidenkin tekstien todelliseen ymmärtämiseen. Joukossa on myös tarinanomaisia ja pinnallisesti helpommin ymmärrettäviä kertomuksia, kuten Valkoinen käärinliina ja Musta käärinliina. Saattoi näidenkin tekstien rivien väliin jäädä paljon minulle täysin tunnistamatonta.

Jos pitäisi etsiä jotain yhteistä Huudon jälkeen kokoelmalle ja sitä seuranneelle Luurankohuutoja-kokoelmalle, niin näitä piirteitä ovat homouden vaivaton esille tuominen, seksuaalisuus ja kokoelman rakenne. Molemmissa kokoelmissa kaksi viimeistä runoa olivat hyvin vaikuttavia, vaikkakin eri tavalla. Luurankohuutoja päättyi synkkään tunnelmaan, kun taas Huudon jälkeen loppui Syksyn lehdet runoon, joka päättyy näin: ”hetkeä ennen kuin harjaan hiukseni, olen onnellinen / etten ole vielä ruumis.”

Musta käärinliina, jonka ehdin jo aiemmin mainita, teki ison vaikutuksen. Runo kertoi Ginsbergin unesta, jossa tämä tappoi äitinsä, paljasti sen hajamielisenä tutulleen ja mietti samalla mitä asialle tekisi. Tekstiä lukiessa saattoi jo arvuutella, että kyseessä ei voi olla muu kuin uni. Vakuuttavan kerronnan takia vasta silloin, kun se sanottiin suoraan tekstissä, saattoi hengähtää ja varmasti todeta, että se ei ollut totta. Vaikuttava, kirkas, selkeä ja todentuntuinen kerronta teki tästä tekstistä muista erottuvan.

Itse pidän runoista paljon. Erityisesti pidän runoista, joista ei näe kaikkea sisältöä pelkästään lukemalla. Vaikka runomakuni on tämän tyyppinen, antoi Ginsberg haastetta aivan riittämiin, ehkä jopa hieman liikaa yleissivistykseni tasoon nähden.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

 

Mun kirjapäiväkirja: Luurankohuutoja Allen Ginsbergiltä meidän elävien keskuuteen 

Allen Ginsberg on mun mielestä yksiä 1900-luvun mielenkiintoisimpia kirjailijoita ja persoonia. Ginsberg oli avoimesti juutalais- sekä homorunoilija, minkä takia hänen työnsä oli välillä lievästi sanottuna hankalaa.

Ensimmäinen teos, jonka luin Ginsbergiltä, oli Luurankohuutoja. Se on suomennoskokoelman viimeinen teos. Itseäni hieman harmittaa se, etten ole vieläkään saanut tämän suomennostrilogian ensimmäistä osaa, nimeltään Huutoja, käsiini.

Kokoelmasta löytyy monenlaista sisältöä. Inspiraation lähteinä on toiminut niin paskantaminen ja seksuaalisuus kuin poliittiset kärjistymiset ja kaikki muu siltä väliltä. Allen Ginsbergin kirjotustyyliin kuuluu mitä ilmeisimmin mutkattomuus, aitous ja oikeudenmukaisuuden tavoitteleminen.

Isoimman vaikutuksen minuun teki se, että runoissa tuodaan kainostelematta esiin homous sekä seksuaalinen elämä, jotka olivat hankalia asioita puhua julkisesti vielä sinä aikana, kun Ginsberg oli nämä kirjoittanut.

Erityisen vaikutuksen teki runo nimeltä Uni, joka oli kirjoitettu vain noin kuukautta ennen Ginsbergin kuolemaa. Siitä siirryttiin järjestyksessä viimeiseen runoon kokoelmassa. Tämä viimeinen runo, nimeltään Juttuja joita en tee (Nostalgioita) on kuin Ginsbergin muistelma koko elämänsä ajalta. Tämä kirjoitettiin alle viikkoa ennen, kuin Ginsberg lopulta menehtyi. Runo päättyykin siihen, miten hän näkee tulevaisuuden itsensä vain tuhkauurnassa, eikä missään muualla. Siinä hän olikin valitettavasti oikeassa.

 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.