Aihearkisto: Arviot

Mun kirjapäiväkirja: Matkantekijä-sarjan toinen osa ei myöskään jättänyt kylmäksi

Diana Gabaldonin kirjoittaman Muukalainen-romaanin jälkeen luin Matkantekijä-sarjan toisen osan, Sudenkorennon. Tämä oli edellistä osaa paljon intensiivisempi niin juoneltaan kuin henkilöiden välisiltä suhteilta.

Clairen tarinaa jatketaan hieman erilaisessa muodossa, nimittäin muistelman muodossa. Claire kertoo tyttärelleen Briannalle koko tarinan siitä, miten hän itse sai alkunsa ja mitä hänen biologiselle isälleen ja Clairelle itselleen tapahtui. Clairen ja Jamien syvä rakkaustarina saa riipivän surullisen lopun, vai loppuuko se sittenkään vielä tässä kirjassa?

Tämä kirja sai tunteet pintaan. Hieno, mutkaton ja tunteet hienosti lukijalle välittävä kerronta, jota oli mahtavaa lukea. Tähänkin kirjaan upposi välillä, niin että kadotti melkein ajantajun.

Kirjassa esiteltiin yksi, jos toinenkin uusi henkilö, mutta jäin miettimään eniten Rogerin suhdetta Clairen tyttäreen Briannaan. Jään innolla odottamaan, miten hänen käy vai käykö ollenkaan seuraavassa osassa.

Diana Gabaldonin kirjat näyttävät olevan tunnusomaisesti hyviä pakokeinoja arjen kulusta. Tätä Matkantekijä-sarjaa lukiessa fyysinen maailma tuntuu välillä unohtuvan kokonaan. Tässä olisi siis erittäin hyvä vastapaino lukioarjelle, vink vink kiireisille lukiolaisille.

 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Mun kirjapäiväkirja: Fantasiamaailmoihin Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan johdolla

Diana Gabaldonin romaani Muukalainen on ensimmäinen osa fantasiasarjaa nimeltä Matkantekijä ja kertoo Clairesta, joka joutuu yllättäen aikamatkustamaan kaksisataa vuotta ajassa taaksepäin. Edelliseen aikaan jää aviomies, mutta pian Claire on naimisissa myös kaksisataa vuotta sitä ennen komean ja lainsuojattoman skotin kanssa. Lopulta käy niin, että Claire tajuaa rakastavansa kumpaakin miestä, mutta joutuu valita jommankumman toisesta.

Kirjaa pystyi lukemaan nopealla tahdilla ja siihen kirjoitettuun maailmaan sukelsi ja upposi helposti. Saatoin alkaa lukea tätä kirjaa ja pian huomata lukeneeni sata sivua eteenpäin hujauksessa. Päälle 800 sivuinen teos ei siis ollut pitkästyttävää luettavaa, vaan päinvastoin mielekästä.

2002-luvulla julkaistu suomennos alkuperäisin englannin kielisestä versiosta oli muuten hyvin suomennettu, mutta välillä huomasin kirjassa vanhahkoja kielioppeja. Esimerkiksi koska-sanalla alkavia sivulauseita ei juurikaan näkynyt. Ne oli korvattu kummallisilla siksi-lauseilla. En ole ennen törmännyt tällaiseen kielioppimuotoon, jossa sivulause aloitetaan sanalla siksi ja sen jälkeen sitä jatketaan objekteilla ja muilla lauseenjäsenillä. Vasta viimeisenä tulee predikaatti, mikä hämmästyttää minua edelleen suuresti.

Pidin kirjan aitoudesta ja ihmisten alkukantaisimmat halut esiin tuovasta teemasta. Luonnon lakien mukaan elävien skottien luonne toi hauskuutta sekä raakuutta kirjaan.

Claire oli päähenkilöksi aivan loistava valinta, koska hän poikkesi muusta väkijoukosta. Päättäväinen, järkeä käyttävä sekä itsenäinen nainen oli 1700-luvulla poikkeus muiden joukossa, koska naisten asemaa ei ollut parannettu yhtä paljon kuin ajassa, johon Claire syntyi. Tämä loi hauskan kontrastin raakojen skottimiesten ja omanarvontuntonsa tietävän englantilaisnaisen välille.

Kirjassa sivutaan myös skotlantilaisten ja englantilaisten välistä historiaa sekä jakobiittikapinan alkuvaiheita. Kirjaan mahtui siis paljon, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen ja monipuolisen luettavan.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Anatude kehottaa Valittua kansaansa kuuntelemaan 

Antti Tuisku, yksi Suomen suurimmista poptähdistä, julkaisi kahdennentoista albuminsa Valittu kansa helmikuun 7. päivä. Helsingin Sanomat on antanut kyseiselle albumille huimat täydet viisi tähteä. En sinänsä ihmettele levyn huippuarviota, koska itse antaisin kyseiselle albumille myös viisi tähteä. 

Albumin teemoja rakkauden ja parisuhteen lisäksi ovat uskonnot. Uskonnollisuus tuodaan albumissa esille humoristisessa valossa. Tämän takia albumi on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä. 

Albumi on mielestäni todella onnistunut. Lempibiiseiksi on noussut tähän mennessä Kerran vuodes kirkkoon sekä Häitä ja hautajaisii. Myös albumin nimikkobiisi ja single ”Valittu kansa” ja levyn kolmas biisiraita ”Bailantai” ovat todella hyviä! Eniten olen kuitenkin kuunnellut ensimmäiseksi mainitsemiani kahta biisiä. 

Päivänselväähän se on, että Tuisku on halunnut säväyttää ja järkyttää ihmisiä albumin teemalla ja herättää keskustelua. Albumin sanomaa voisi sanoa jonkinlaiseksi satiiriksi. Ainakin ironiaa ilmenee albumin biiseissä. 

Juuret-biisin, Hyökyaalto-biisin ja Kaunis kaaos -albumi näyttävät Tuiskun juuri astuneena iskelmätähden kenkiin. Tuisku tuli Peto on irti -singlen julkaisun jälkeen ja En kommentoi -albumin myötä rohkeammaksi ilmaista itseään. Monilla keskustelupalstoilla on myös tullut puheeksi erityisesti Tuiskun seksuaalinen suuntautuminen, jonka myötä Tuiskun arvellaan olevan milloin homoseksuaali ja milloin panseksuaali. Suoraan Tuisku ei ole kuitenkaan asiaa sanonut edes vuonna 2018 julkaistussa Antti Tapani -elämänkerrassa. 

Antti Tuiskun avoimuus ja hyväksyväisyys seksuaalisuuteen tulee hyvin esille hänen biiseissään. Riippumatta hänen omasta suuntautumisestaan hän rohkaisee omalla tavallaan biisien kautta ihmisiä olemaan omia itsejään ja lisäämään keskustelua henkilökohtaisistakin asioista. 

Suosittelen albumia erityisesti teini-ikäisille ja keski-ikäisille ikäryhmille. Albumille antaisin asteikolla 1-5 kokonaisarvosanan 5. 

 

Teksti: Sofia Tuohimaa 

Kuvat: Aleksanda Ujanen

Abreu korjaa kaiken teipillä tai rakkaudella

Anna Heiskari, artistinimeltään ABREU, julkaisi toisen suomenkielisen albuminsa Teipillä tai rakkaudella 15.marraskuuta 2019. Hänen viimeisimmästä albumistaan Sensuroimaton versio on ehtinyt kulua vasta kaksi vuotta. Kokonaisuudessaan Abreu on ehtinyt uransa aikana julkaista jo kuusi albumia aiemmin ennen Teipillä tai rakkaudella -albumia. Minulla ei ollut mitään kovinkaan suuria odotuksia uuden albumin suhteen, sillä henkilökohtaisena mielipiteenä en pidä Abreun suomenkielisestä tuotannosta.

Abreun omin sanoin tämä uusi albumi on kaikista henkilökohtaisin albumi. Albumin biisit kertovat huumaavista, epätasapainoisista ja toksisista ihmissuhteista sekä niiden eri vaiheista. Olin heti keskiyöllä kyttäämässä, kun uusi albumi julkaistaisiin. Albumin biisien takana on Axel Ehnström, Tido Nguyen, Vilma Alina, Ilkka Wirtanen, Patric Sarin, Ale Alberti, Tiina Vainikainen, Bizi, Arttu Istala, Iiro Parkkari, Kyösti Salokorpi, Cledos, Iivari Suosalo, Neea Jokinen ja Benjamin Peltonen. Lisäksi Abreu on itsekin ollut mukana kirjoittamassa albumin biisejä.

Pidän eniten albumin biiseistä Sytyn, Rakastan sua enemmän (feat. Bizi), Teipillä tai rakkaudella, Masokisti ja Sivuvaikutuksii. Näistä edellä mainituista biiseistä Sytyn oli ainut single.

Albumin aloittaa nimikkobiisi Teipillä tai rakkaudella. Rakastan sua enemmän -biisillä vieraileva Bizi on lahjakas laulaja ja hänellä on omaperäinen ääni, joten osittain siksi biisi on suosikkejani.

Masokisti oli heti ensimmäisellä kuuntelukerralla varma suosikkini. Sivuvaikutuksii-biisissä pääsevät esille Abreun portugalilaiset juuret biisin taustanauhan avulla.

Antaisin tälle albumille asteikolla 1-5 kokonaisarvosanaksi 3.

Sofia Tuohimaa

Mikko matkusti Manseen

Muistan kun eräänä joulukuisena kouluaamuna satuin vilkaisemaan kännykkää juuri ennen uskonnon oppituntia ja huomasin, että Instagramin kautta joku oli lähettänyt minulle yksityisviestiä. No, kävin sitten vilkaisemassa, mitä kyseisessä viestissä luki. Se oli NRJ:ltä. Olin voittanut pääsyn minulle ja avecilleni NRJ:n tähtiaamupalalle perjantaina 20. joulukuuta 2019 ja aamiaistuokion päätähtenä oli kuka muukaan kuin räppäri Pyhimys. Aamiaishetki oli oikein mukava ja pääsin kysymään ihan kasvotusten Pyhimykseltä kysymyksen, jonka kuuli suuri joukko suomalaisia NRJ:n kuuntelijoita, en ehkä edes halua tietää kuinka monta! No, sitten meille annettiin aamun yhteydessä vapaa pääsy jollekin Mikko pienenä -kiertueen keikalle avecin kera.

Pyhimys eli oikealta nimeltään Mikko Kuoppala julkaisi tammikuun alussa uuden albumin, joka kantaa nimeä MIKKO ja lisäksi hän teki Mikko pienenä -kiertuetta. Olin yhdellä hänen kiertueensa keikoista, nimittäin Tampereen Pakkahuoneella, jossa oli lämmittelevänä artistina Tuuttimörkö.

Minulla ei ollut kovinkaan suuria odotuksia lämmittelevän esiintyjän suhteen, mutta täytyy kyllä sanoa, että yllätyin positiivisesti. Hauskinta oli se, että Pyhimys ja Tuuttimörkö näyttävät samannäköisiltä parrakkailta sediltä.

Tykkäsin myös itse pääesiintyjän keikasta, koska Pyhimys on yksi lempiartisteistani. Pyhimys esitti myös vanhoja biisejä uusien lisäksi, joten löysin uutta kuunneltavaa vanhojen biisien joukosta. Hän esitti esimerkiksi biisit Äiti anna anteeks ja Mobutu Sese Seko. Luulin joskus, että Mobutu Sese Seko on vain keksitty fiktiivinen hahmo, mutta sitten googlattuani sain tietää, että hän onkin ihan oikea henkilö. Kyseinen biisi kuitenkin ilmeisesti kertoo jostain kissasta. Hän esitti myös Vain elämää -biisejä.

Erityisen ihanaa oli myös, että Pyhimys esitti Jättiläisen, joka on itselleni erityisen tärkeä biisi edelliseltä Tapa poika -albumilta. En onneksi pillittänyt siellä, vaikka niin luulin käyvän.

Jos jotain kuitenkin olisi toivonut keikalta vielä, niin olisin halunnut kuulla myös Korni uni- ja Punainen lanka -biisit.

Sofia Tuohimaa 

Mun kirjapäiväkirja: Allen Ginsberg; Huudon jälkeen 

Viime osassa kerroin Allen Ginsbergin suomenkielisestä Luurankohuutoja kokoelmasta. Toinen vastaava kokoelma Ginsbergiltä on Huudon jälkeen. Tämä kokoelma julkaistiin ennen Luurankohuutoja, mutta minä luin kokoelmat ikään kuin väärässä järjestyksessä. Näiden lukujärjestyksellä ei ole mielestäni väliä, koska kokoelmissa esiintyy yksittäisiä runoja, eikä yhtä samaa tarinaa.

Verrattuna Luurankohuutoja-kirjaan Huudon jälkeen-kirjassa on enemmän politiikkaa sekä Toisen maailmansodan jälkeistä ja aikaista mietiskelyä. Tämä kokoelma sisältää myös vaikeammin ymmärrettäviä tekstejä. Välillä minusta tuntui lukiessa siltä, ettei yleissivistykseni riittänyt joidenkin tekstien todelliseen ymmärtämiseen. Joukossa on myös tarinanomaisia ja pinnallisesti helpommin ymmärrettäviä kertomuksia, kuten Valkoinen käärinliina ja Musta käärinliina. Saattoi näidenkin tekstien rivien väliin jäädä paljon minulle täysin tunnistamatonta.

Jos pitäisi etsiä jotain yhteistä Huudon jälkeen kokoelmalle ja sitä seuranneelle Luurankohuutoja-kokoelmalle, niin näitä piirteitä ovat homouden vaivaton esille tuominen, seksuaalisuus ja kokoelman rakenne. Molemmissa kokoelmissa kaksi viimeistä runoa olivat hyvin vaikuttavia, vaikkakin eri tavalla. Luurankohuutoja päättyi synkkään tunnelmaan, kun taas Huudon jälkeen loppui Syksyn lehdet runoon, joka päättyy näin: ”hetkeä ennen kuin harjaan hiukseni, olen onnellinen / etten ole vielä ruumis.”

Musta käärinliina, jonka ehdin jo aiemmin mainita, teki ison vaikutuksen. Runo kertoi Ginsbergin unesta, jossa tämä tappoi äitinsä, paljasti sen hajamielisenä tutulleen ja mietti samalla mitä asialle tekisi. Tekstiä lukiessa saattoi jo arvuutella, että kyseessä ei voi olla muu kuin uni. Vakuuttavan kerronnan takia vasta silloin, kun se sanottiin suoraan tekstissä, saattoi hengähtää ja varmasti todeta, että se ei ollut totta. Vaikuttava, kirkas, selkeä ja todentuntuinen kerronta teki tästä tekstistä muista erottuvan.

Itse pidän runoista paljon. Erityisesti pidän runoista, joista ei näe kaikkea sisältöä pelkästään lukemalla. Vaikka runomakuni on tämän tyyppinen, antoi Ginsberg haastetta aivan riittämiin, ehkä jopa hieman liikaa yleissivistykseni tasoon nähden.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

 

Sanni ei halua himaan tripiltä

Sanni Mari Elina Kurkisuo, joka käyttää artistinimeä SANNI, julkaisi neljännen Trippi-nimisen albuminsa kesällä 2019.

Albumi käsittelee seuraavia teemoja: yksinäisyys, masennus, rakkaus, seksuaalivähemmistöt, ihmisen pienuus elämän kokoisten kysymysten edessä, ulkopuolisuuden tunne ja ahdistava parisuhde. Yksinäisyys on kuitenkin näistä edellä mainituista teemoista keskiössä koko albumin ajan. Sannin omien sanojen mukaan hän haluaa välillä tietoisesti tahallaankin jäädä ulkopuolelle, koska se on osa taiteilijan työtä, jotta saa inspiraatiota biisien kirjoittamiseen.

Albumin biisit sisältävät rohkeita sanoituksia. Biisien teossa on ollut mukana tällä kertaa Hank Solon sijasta Jurek Reunamäki, joka on tehnyt yhteistyötä myös Antti Tuiskun, Erinin ja Redraman kanssa.

Oma suosikkibiisini albumilta on ehdottomasti levyn aloitusbiisi ”Yksinäinen milleniaali”. Lisäksi tykkään Rokkenroll-elämää -, Kaunis koti -, Pommi (pampampam) – ja Hei kevät -biisistä.

Sannin edellinen albumi, joka kantoi nimeä SANNI, oli myös hyvä. Voisi kuitenkin sanoa, että Sanni on kehittynyt tämän edellisen albumin jälkeen jopa paremmaksi.

Asteikolla 1-5 antaisin tälle albumille arvosanan 4.

teksti ja kuva: Sofia Tuohimaa

Mun kirjapäiväkirja: Luurankohuutoja Allen Ginsbergiltä meidän elävien keskuuteen 

Allen Ginsberg on mun mielestä yksiä 1900-luvun mielenkiintoisimpia kirjailijoita ja persoonia. Ginsberg oli avoimesti juutalais- sekä homorunoilija, minkä takia hänen työnsä oli välillä lievästi sanottuna hankalaa.

Ensimmäinen teos, jonka luin Ginsbergiltä, oli Luurankohuutoja. Se on suomennoskokoelman viimeinen teos. Itseäni hieman harmittaa se, etten ole vieläkään saanut tämän suomennostrilogian ensimmäistä osaa, nimeltään Huutoja, käsiini.

Kokoelmasta löytyy monenlaista sisältöä. Inspiraation lähteinä on toiminut niin paskantaminen ja seksuaalisuus kuin poliittiset kärjistymiset ja kaikki muu siltä väliltä. Allen Ginsbergin kirjotustyyliin kuuluu mitä ilmeisimmin mutkattomuus, aitous ja oikeudenmukaisuuden tavoitteleminen.

Isoimman vaikutuksen minuun teki se, että runoissa tuodaan kainostelematta esiin homous sekä seksuaalinen elämä, jotka olivat hankalia asioita puhua julkisesti vielä sinä aikana, kun Ginsberg oli nämä kirjoittanut.

Erityisen vaikutuksen teki runo nimeltä Uni, joka oli kirjoitettu vain noin kuukautta ennen Ginsbergin kuolemaa. Siitä siirryttiin järjestyksessä viimeiseen runoon kokoelmassa. Tämä viimeinen runo, nimeltään Juttuja joita en tee (Nostalgioita) on kuin Ginsbergin muistelma koko elämänsä ajalta. Tämä kirjoitettiin alle viikkoa ennen, kuin Ginsberg lopulta menehtyi. Runo päättyykin siihen, miten hän näkee tulevaisuuden itsensä vain tuhkauurnassa, eikä missään muualla. Siinä hän olikin valitettavasti oikeassa.

 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

 

Villi lapsi teki vaaleanpunaisen vallankumouksen 

Anni Ellinoora Leikas, taiteilijanimeltään Ellinoora, julkaisi toisen albuminsa Vaaleanpunaisen vallankumouksen 30. elokuuta 2019. Hänen esikoisalbuminsa Villi lapsi julkaistiin syksyllä 2016.

Ellinoora on kirjoittanut kaikki Vaaleanpunaisen vallankumouksen biisit itse. Biisien teossa on ollut mukana myös Ellinooran avomies, Samuli Sirviö. Arvostan sitä, että artistin oma kädenjälki näkyy biiseissä.

Albumin nimi kuvaa hyvin Ellinooraa, koska hänellä on vaaleanpunaiset hiukset. Vaaleanpunainen vallankumous merkitsee Ellinooran mukaan kahta isoa kontrastia. Vaaleanpunainen korostaa herkkyyttä ja lempeyttä. Vallankumous ei kuitenkaan tarkoita Ellinooran albumilla mitään poliittista. Sana edustaa kapinaa ja epäkohtien pöydälle nostamista. Voi olla herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta silti voi olla kunnianhimoinen ja tuntea ärsytystä ja vihaa.

Vaaleanpunaisen vallankumouksen biisit ovat paljon parempia kuin Ellinooran ensimmäisen albumin biisit. Voi siis todeta, että Ellinoora on kehittynyt muutaman vuoden aikana. Kappaleet käsittelevät useita teemoja, esimerkiksi nuoruutta, ihastumista, sydänsuruja sekä masennusta ja muita mielenterveysongelmia.

Vaaleanpunaisen vallankumouksen avausraita kantaa Ranskan vallankumousta edeltävän kuningattaren nimeä ”Marie Antoinette”. Kyseinen biisi kuvastaa nykypäivän pinnallista maailmaa, jossa kaikki näkevät sosiaalisen median onnellisuutta huokuvat päivitykset ja sitä kautta helposti ajattelevat, että kaikille muille tapahtuu upeita asioita paitsi itselle.

Mielestäni monet albumin biiseistä ovat onnistuneita, mutta erityisiä suosikkejani albumilta ovat Nuoruuden oodi, Antibiisi, Taideteos ja Viha, kipu ja rakkaus.

Ihastuin näistä edellä mainituista biiseistä ensimmäisenä Nuoruuden oodiin ja voinkin samaistua biisin eräisiin sanoituksiin ”äiti opetti ’älä pelkää elämää’ ”.

Ellinooran omien sanojen mukaan Antibiisin ei ollut tarkoitus päätyä albumille. Mielestäni Antibiisiä kuvaa parhaiten adjektiivi rohkea, enkä ensikuuntelulla pitänyt heti kyseisestä biisistä. Antibiisi vaati usean kuuntelukerran, ennen kuin se päätyi soittolistalleni.

Koska Ellinoora tunnetaan voimabiiseistään, uudelta albumilta löytyy Taideteos-niminen biisi.  Biisin kertosäkeessä lauletaan nimittäin ”oot elämäsi vedos, sä oot taideteos”. Koen, että biisillä halutaan kertoa, että jokaisella ihmisellä täällä maapallolla on merkityksensä ja arvonsa saavutuksien ja suosion määrästä tai lähtökohdista riippumatta.

Viha, kipu ja rakkaus -biisin nimi on luultavasti saanut inspiraatiota uskonnossa ilmenneestä kolmesta pysyvästä Raamatun avainsanasta eli usko, toivo ja rakkaus.

Mielestäni albumin biiseistä Anthem on vähiten mieleenpainuvin. En kuitenkaan tiedä, mistä syystä. Varmasti siihen vaikuttaa ainakin se, että en ole kyseistä kappaletta kuunnellut niin paljon. Anthem on haikea ja herkkä rakkauslaulu. Albumilla on muutenkin paljon sen kaltaisia muitakin rakkauslauluja, esimerkiksi Sinä 4ever.

Asteikolla 1-5 antaisin tälle albumille kokonaisarvosanan 5.

 

Sofia Tuohimaa

Once upon a time in Hollywood – satutarina satujen maailmassa 

 

 

Ohjaus ja käsikirjoitus Quentin Tarantino / Draama/trilleri / 2019 / 2h 40min / *****

 

Quentin Tarantinon yhdeksännes, ja omiwn sanojensa mukaan toisiksi viimeinen elokuva Once upon a time in Hollywood sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa. Kun Tarantinolta tulee elokuva, muuta ei voi odottaa kuin eeppisiä taistelukohtauksia, toiminnallista seikkailua, veren roisketta ja räikeää huumoria. Once upon a time in Hollywood ei muiden Tarantinon teosten rinnalla myöskään kalpene.

 

Elokuva seikkailee 1970-luvun Hollywoodissa, aikana, jolloin kultavuosien Hollywood oli mukautumassa muuttuvaan nykymaailmaan ja digitalisaation aika lähestyi. Elokuva seuraa Rick Daltonia (Leonardo Di Caprio), entistä valkokankaiden hurmuria, joka taistelee uransa hiipumisen kanssa sekä Cliff Boothia (Brad Pitt), Rickin pitkäaikaista stunt-miestä, joka on kuitenkin siirtynyt enemmänkin tämän apumieheksi. Parivaljakon tarinan rinnalla kulkee Charles Mansonin murhiin liittyvä tositarina, jossa näyttelijä Sharon Tate (Margot Robbie) ja hänen ystävänsä murhattiin Taten ja hänen miehensä, kuuluisan ohjaajan Roman Polanskin kotona.

 

01Once upon a time in Hollywood oli ennen julkaisuaan jo ennalta arvattu hitti. Leonardo Di Caprio, Brad Pitt, Margot Robbie, Al Paccino… Ja lista jatkuu. Tarantinon ohjaus ja käsikirjoitus yhdistettynä maailman suurimpien tähtien kanssa, elokuva oli juuri siis sitä mitä voisikin odottaa. Di Caprio, Pitt ja Robbie loistivat rooleissaan, parempaa ei voisi edes pyytää. Di Caprio todisti kykynsä todella muuntautua mihin tahansa rooliin ja hänen kemiansa Pittin kanssa oli kieltämätöntä. Robbie taas hukkui täysin Taten hahmoon, ja toi esille todellisen Sharon Taten karisman ja lämmön.

 

Elokuvan mielenkiintoisena vastakkainasetteluna on Rickin ja Cliffin mielikuvituksellinen tarina rinnastettuna tositapahtumiin perustuviin Mansonin pahamaineisiin murhiin. Rick asuu Taten ja Polanskin naapurissa, tästä huolimatta minkäänlaista suoranaista vuorovaikutusta ei hahmojen välillä nähdä kuin vasta elokuvan loppuosassa. Tämä oli välillä turhan hämmentävää ja häiritsevää, mutta myös Tarantinon ovela tapa kuvailla Hollywoodin kahta puolta: Rick Daltonin hiipuva menestys vasten Sharon Taten nousevaa tähteyttä.

 

Kerronnallisesti Once uponin juoni oli erityisen hyvin jännitystä ylläpitävä: jokainen kohtaus oli kuin oma seikkailunsa ja juonen kulku piti katsojan koko ajan odottamassa, milloin henkilöhahmojen tarinat kohtaisivat. Elokuvan vauhdikkuutta myös lisäsi sen tapa hyppiä genrejen välillä: Komediasta draamaan, draamasta toimintaan. Mikään kohtaus ei ollut itsestäänselvyys, vaan jokainen osasi yllättää.

 

Elokuvan miltei parhaimmat minuutit esiintyivät loppua lähestyessä, kun juonikäänteenä Mansonin kultin jäsenet murtautuivat Taten talon sijasta Rickin taloon tositapahtumista poikkeavasti. Tämä johtaa huumorilliseen, verta roiskuvaan tappelukohtaukseen, klassikko Tarantino tyyliin. Lopputeksteihin saakka Tarantino siis pitää lupauksensa ja viihdyttää katsojia vauhdikkaalla tarinalla. Once upon a time in Hollywood siis täytti kaikki odotukset ja lupauksensa, eikä varmasti jättänyt yhtäkään katsojaa kylmäksi. Loppukohtaus onkin kenties elokuvan merkittävin kohtaus sen aiheen osalta: Koko elokuva olikin vain satua satujen maailmassa.

 

Teksti: Oona Koivula

Kuva: Filmikamari