Aihearkisto: Arviot

Mitä roskaa nyt taas?

Aina, kun tv:ssä välähti mainoksia uudesta tai käynnissä olevasta Big Brother –kaudesta, ajattelin sen olevan roskaa, johon kukaan itseään kunnioittava ihminen ei käytä minuuttiakaan päivästään. Edelleen tiedostan sen ehkä menevän edellä mainittuun kategoriaan. Nyt kuitenkin nautin siitä.

Big Brother oli aina ohjelma, jota vanhempani kielsivät minua katsomasta, ja jota salaa kuitenkin kurkin isosiskoni katsoessa sitä. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, miksi ohjelma ei saanut kannatusta perheessäni ja olen ihan tyytyväinen vanhempieni valintaan. Minulle kuitenkin muovautui käsitys, että se on täysin roskasarja, enkä myöhemmin edes halunnut katsoa sitä. Viime vuonna, kun ohjelma palasi jälleen ruutuun, asenneongelmani oli vahvistunut entisestään. Pidin sitä vieläkin pahempana roskasarjana enkä voinut käsittää, miksi joku maksaa siitä, että saa katsoa talon touhua jokaisena aikana vuorokaudesta.

Tänä syksynä päätin selättää asenneongelmani ja ajattelin, että annan sarjalle mahdollisuuden, jotta edes tiedän, mistä syystä arvostelen sitä. Jo ensimmäinen jakso yllätti – paikalle ei saapunutkaan pelkästään pinnallisia somejulkkiksia. Ohjelmaan tuli henkilö toisensa jälkeen tavallisia ihmisiä tavallisista taustoista. Se oli ensimmäinen huomioni ohjelmasta uusin silmin. Henkilöt välittävät telkkariin yllättävän aitoa ja tavallista kuvaa itsestään.

Aloin seuraamaan sarjaa enemmän psykologisesta näkökulmasta. Ihmisten erilainen käyttäytyminen kiehtoo valtavasti ja persoonat, joista en henkilökohtaisesti pidä, tuovat sarjaan kuitenkin tapahtumia. Se yllätti, että talossa on yllättävän tylsän oloista. Heilläkö ei olekaan koko ajan järjestettyä alkoholinhuuruista toimintaa ja kauheaa draamaa keskenään? Viikkotehtävät ovat yllättävän ainutlaatuisia ja aikaa vieviä eikä todellakaan pelkästään draamaa ja bileitä. Huomasin, että välillä jopa turhauduin siihen, ettei sarja ollutkaan yhtä draamapitoinen kuin olin kuvitellut sen olevan.

Myöhemmin minulle kuitenkin selvisi, että tämä kausi on ilmeisesti kesympi kuin aiemmat. Etenkin sarjan alkupuolelta 2010-luvulle Big Brotherissa on ilmeisesti nähty huomattavasti enemmän alkoholia ja sen seurauksia. Nyt siis herää ajatus – jos sarjaa halutaan katsoa viihtymisen merkeissä ja jos tämän sarjan viihdearvo on lisääntynyt juhlimisen myötä, niin miksi tällä kaudella ei ole ollut läheskään yhtä paljon juhlia? Jatkuvasti ilmaisten koostejaksojen juonnoissa kehotetaan ostamaan Ruutu-palvelusta maksullinen 24/7-ohjelma, josta voi seurata talon tapahtumia koko ajan, mutta katsojien keskustelun perusteella riittävän viihdyttäviä tapahtumia on huomattavasti vähemmän kuin aiempina kausina. Tämän voi osaltaan käsittää jopa katsojien huijaamisena.

Ylipäätään Big Brotherin kaupallisuus on yllättänyt. Ilmaiset koostejaksot ovat totta kai leikattu siten, että haluaisi nähdä kaikkien tapahtumien vaiheet, mutta kun olen 24/7-versiota katsonut, niin tapahtumat ovatkin yllättävän tylsiä ja leikkaukset ovat onnistuneita niiden saadessa tapahtumat vaikuttamaan mielenkiintoisemmilta kuin ne todella ovat. Talossa on myös huomattavan paljon tuotesijoittelua, mikä ainakin aluksi häiritsi ensikertaa sarjaa katsoessani.

Big Brother on kuitenkin kiinnostavaa seurattavaa, kun asukkaita oppii ohjelman edetessä vähän tuntemaan ja ohjelman voi ajatella jonkinlaisena psykologisena kokeena. On mielenkiintoista seurata, hajoaako jonkun pää ja miten he toimivat tai käsittelevät tunteitaan suljettuna ulkomaailmasta. On myös erityistä, miten yksikin sanottu lause tai tehty teko saattaa vaikuttaa henkilön pärjäämiseen kilpailussa niin talon asukkaiden kesken kuin yleisön suosion saamisessa.

Ymmärrän, että sarjan katsominen vaatii paljon ennakkoluulottomuutta tosi-tv -sarjoja kohtaan, mutta uskon, että ennakkoluulojen karistamisen jälkeen nämäkin sarjat voivat tuottaa hyvinkin paljon viihdettä sen katsojille. Myös arvostus asukkaita kohtaan nousee heti, kun huomaa miten osa jatkuvasti menee mukavuusalueensa ulkopuolelle. Yksi piirre on kuitenkin ylitse muiden – mitä vaan voi talossa tapahtua ja nämä huomiot voivat olla vanhentuneita sarjan kuluessa.

Teksti: Veera Naumanen

Kuusi “pakko katsoa” -elokuvaa

Olen suuri elokuvien fani. Katselen elokuvia lähes päivittäin ja juttelen elokuvista ystävieni kanssa lähes aina. Kerran ystäväni kertoi kirjoittaneensa oman listan elokuvista, jotka hänen mielestään kaikkien on pakko katsoa. Idea oli mielestäni aivan loistava. Niinpä päätin itse tehdä samanlaisen listan. Halusin keskittyä enemmän yksittäisiin elokuviin, kuin tunnettuihin elokuvasarjoihin kuten esimerkiksi Harry Potter elokuviin. Halusin, että valitsemani elokuvat ovat helppo katsoa, eivätkä vaadi monen muun elokuvan katsomista.

Ensimmäisenä haluan mainita muutaman scifi-elokuvan. Inception on yksi niistä elokuvista, joka saattaa sekoittaa ihmisen mielen. Elokuvassa käytetään unienjakamisteknologiaa. Siinä seikkaillaan ihmisten unissa, joissa on unia, joissa on unia. Inception on tällä listalla sen käsikirjoituksen ja mahtavien hahmojen takia. Elokuva jättää ajateltavaa ja on aivan ainutlaatuinen.

Seuraava elokuva on nimeltään Arrival. Elokuvassa kaksitoista avaruusalusta laskeutuu maan pinnalle. Amerikan armeija kutsuu kielitieteilijän auttamaan heitä selvittämään vieraiden aikeita. Arrival on loistava kertomus kielen tärkeydestä ja tavoista, joilla me kommunikoimme keskenämme. Lisäksi elokuvan tunnelma on koko ajan tiivis. Elokuva on minun mielestäni ehdottomasti scifi-elokuvien parhautta.

Seuraavana listalla on scifi ja seikkailu elokuva Jurassic Park. Elokuvassa tiedemiehet ovat löytäneet keinon kopioida dinosaurusten dna:n ja perustavat dinosauruspuiston. Tämä elokuva on listalla nimenomaan sen tarinan ja sen efektien ansiosta. Kun elokuva tehtiin, tietokone animaatio ei ollut vielä samalla tasolla kuin nykyään. Siksi elokuvassa piti yrittää luoda illuusio siitä, että dinosaurukset ovat paikalla näyttämättä dinosauruksia itseään. Elokuva onnistuukin siinä upeasti.

Ensimmäisellä kerralla kun kirjoitin listani, siinä oli lähes kaikki Quentin Tarantinon tekemät elokuvat. Todellisuudessa ne kaikki olisivat mahtava katsoa. Jos haluaa nähdä vain yhden niistä, kannattaa katsoa Pulp Fiction. Pulp Fiction kertoo simppeliä tarinaa väkivallasta. Syy miksi elokuva olisi pakko katsoa, on sen käsikirjoituksessa. Elokuvassa kohtaukset ovat sekaisin. Ne eivät mene kronologisessa järjestyksessä. Lisäksi elokuvassa on klassista Tarantino huumoria ja aivan mahtavaa dialogia.

Seuraavana paikan tällä listalla saa elokuva nimeltä Mamma mia. Elokuva on romanttinen musikaali komedia. Se kertoo tarinan naimisiin menevästä tytöstä, joka haluaa löytää isänsä. Kertomatta äidilleen hän lähettää kutsun kolmelle miehelle, joista joku voi olla hänen isänsä. Parasta elokuvassa on kuitenkin se, että se on kirjoitettu Abban kappaleiden pohjalle. Elokuvan musiikki on siis aivan mahtava ja kappaleet sopivat tarinaan loistavasti. Lisäksi tätä elokuvaa voisi kutsua klassikoksi.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä listalle kuuluu Fight Club. Haluaisin kertoa elokuvasta enemmän, mutta itse elokuvaa lainaten: ” The first rule of Fight Club is: You do not talk about Fight Club.” Jos yhden elokuvan tältä listalta haluat katsoa, katso Fight Club!

Kirjoittanut Nea Toijala

The Crown -sarja lumoaa keksittyjen tarinoiden ja historian avulla

The Crown on Netflix-alkuperäissarja, jonka on käsikirjoittanut ja luonut Peter Morgan. Sarja perustuu ja kertoo kuningatar Elisabeth II:sta. Ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflix tilausvideopalvelussa 4. marraskuuta vuonna 2016. Sarja palkittiin parhaan draamasarjan, sekä parhaan naispääosan, Golden Globella vuoden 2017 Golden Globe gaalassa.

Sarja kertoo kuningatar Elisabeth II:sen elämästä ja tapahtumista. Sarja on saanut paljon kritiikkiä brittiläiseltä historiantutkijalta, koska sarja vääristelee tapahtumia ja antaa niistä väärän kuvan. Sarjan kaikki tapahtumat eivät ole kuitenkaan faktaa, onhan kyseessä sarja. Sarja on myös herättänyt paljon mielenkiintoa Britannian kuninkaallista perhettä kohtaan.

Ensimmäistä sekä toista tuotantokautta tähdittää Claire Foy. Hän esittää sarjan päähenkilöä eli itse nuorta Elisabeth II:sta. Toista sarjan päähenkilöistä näyttelee Matt Smith, joka esittää sarjassa nuorta prinssi Philipiä.

The Crown julkaisi kolmannen tuotantokauden 17. marraskuuta vuonna 2019. Tuotantokausi sisältää vain kymmenen jaksoa ja näyttelijätkin ovat vaihtuneet kolmanteen tuotantokauteen mennessä. Kolmatta tuotantokautta tähdittää Kuningatar Elisabeth II:sen roolissa näyttelijä Olivia Colman ja Prinssi Philipia näyttelee Tobias Menzies. Sarjasta pitäisi ilmestyä  neljäs tuotantokausi vuonna 2020.

Mielestäni sarja on loistava. Olenkin katsonut kaikki tähän mennessä julkaistut tuotantokaudet useampaan kertaan Netflix-palvelusta. Sarja on hyvin koukuttava jo pelkästään siksi, että se kertoo nuoresta kuningattaresta, mutta myös siksi, että sarja kertoo maailman pisimpään hallinneen monarkin elämästä ja lapsuudesta. Sarja on myös hienosti ja luovasti toteutettu. Jaksoihin on sisällytetty aivan ihka oikeaakin videokuvaa. Esimerkiksi Kuningatar Elisabeth II:sen kruunajaisiin on liitetty materiaalia vuodelta 1953.

Sarjassa itse kuningatar kuvataan hieman hiljaisena ja ujona. Hänen on vaikea löytää omaa paikkaansa hänen isänsä Yrjö IV:n kuoleman jälkeen. Sarja antaa kuitenkin hyvin kuvaa tuon ajan tavoista sekä tapahtumista.

 

Kirjoittanut Annika Luoto

Mun kirjapäiväkirja: Matkantekijä-kirjasarjan toinen osa ei myöskään jättänyt kylmäksi 

Diana Gabaldonin kirjoittaman Muukalainen-romaanin jälkeen luin Matkantekijä-sarjan toisen osan, Sudenkorennon. Tämä oli edellistä osaa paljon intensiivisempi niin juoneltaan kuin henkilöiden välisiltä suhteiltakin. 

Clairen tarinaa jatketaan hieman erilaisessa muodossa, nimittäin muistelmana. Claire kertoo tyttärelleen Briannalle koko tarinan siitä, miten hän itse sai alkunsa ja mitä hänen biologiselle isälleen ja Clairelle itselleen tapahtui. Clairen ja Jamien syvä rakkaustarina saa riipivän surullisen lopun, vai loppuuko se sittenkään vielä tässä kirjassa?  

Tämä kirja sai tunteet pintaan. Hieno, mutkaton ja tunteet hienosti lukijalle välittävä kerronta oli aivan mahtavaa lukea. Tähänkin kirjaan upposi välillä niin, että kadotti ajantajun. 

Kirjassa esiteltiin yksi, jos toinenkin uusi henkilö, mutta jäin miettimään eniten Rogerin suhdetta Clairen tyttäreen Briannaan. Jään innolla odottamaan, miten hänen käy vai käykö ollenkaan seuraavassa osassa. 

Diana Gabaldonin kirjat näyttävät olevan tunnusomaisesti hyviä pakokeinoja arjesta. Tätä Matkantekijä-sarjaa lukiessa fyysinen maailma tuntuu unohtuvan välillä kokonaan. Tässä olisi siis erittäin hyvä vastapaino lukioarjelle, erittäin iso vink vink kiireisille lukiolaisille. 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala. 

Tempo-biisin laulaja näyttää, kuka Bess oikeasti on

Suomalaisen musiikkibisneksen melko uusi artistitulokaskiinnitys Bess, oikealta nimeltään Essi Launimo, julkaisi omaa artistinimeään kantavan debyyttialbuminsa 22. marraskuuta 2019. Tykkäsin suuresti hittisinglestä Tempo joskus aikoinaan, mutta silti kyseinen albumi osasi yllättää.

Albumin kansi on visuaalisesti hieno, ja kuvaa Bessiä hyvin, koska hänen tyylinsä tunnistaa violetista ja varsinkin hänen violetiksi värjätyistä hiuksistaan. Albumin teemoina ovat muun muassa alkoholin liikakäyttö sekä intohimoinen ja kiivas rakastuminen.

Bess on kirjoittanut biisinsä itse ja se on yksi albumin hyvistä puolista. Mukana biisien teossa on ollut myös Antti Hakala, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Nopsajalka. Lempibiisejäni levyltä ovat Yhden Liikaa, Irti, Läpinäkyvää (feat. F), Pidä musta kii ja Feng Shui.  Biisit ovat hyvin samankaltaisia.

Läpinäkyvää-biisillä fiittaava F eli Fanni Sjöholm on hyvä artisti ja pidän hänen muusta tuotannostaan, joten siksi Läpinäkyvää kuulostaa minusta hyvältä ja hänen räppinsä sopii siihen. Luulin itse asiassa aluksi, että itse pääartisti Bess lauloi F:n osuuden, sillä heillä on hyvin samanlaiset äänet.

Vähiten pidän ainakin biiseistä  en haluu rakastuu ja Yöeläin. Ensimmäiseksi mainitsemani biisi on jotenkin todella epävireisen kuuloinen, epätoivoinen ja hieman teennäisen kuuloinen. Yöeläin jotenkin tulee vain aina ohitettua, kun se tulee vastaan Spotifyssa satunnaistoistona.

Albumille annan arvosanan 3 asteikolla 1-5. Bessistä tullaan kuulemaan vielä lisää pian, siitä ainakin olen varma, kun kuuntelin tämän albumin.

Teksti: Sofia Tuohimaa

Kuva: Ansku Sinisalo

Punatukkainen boheemi säväyttää artistiyhteistöillä 

Kolmekymppinen Edward Christopher Sheeran, jonka maailma tuntee paremmin Ed Sheeranina, julkaisi viime vuonna neljällen studioalbuminsa No.6 Collaborations Project.

Albumin teemat ovat selkeästi rakkaus ja ero. Albumin kansi on visuaalisesti hieno, vaikkakin mielestäni Sheeran saisi itse näkyä albumin kannessa.

Sheeran on tienannut varmasti hyvin rahaa kovatasoisilla artistiyhteistöillä. Lempibiisejäni albumilta ovat Beautiful People (feat. Khalid), Cross Me (feat. Chance The Rapper & PnB Rock) ja Put It All On Me (feat. Ella Mai), muutamia mainitakseni. Eri biiseillä vierailevat artistit myös ovat onnistuneet lauluosuuksissaan, esimerkiksi Khalid laulaa tunteikkaasti.

Sheeranin aiemmat biisit Lego House, Shape of You ja I See Fire ovat selkeästi eri maata tämän uuden albumin musiikkityylin kanssa. Levy on kuitenkin parempi kuin aiemmat Sheeranin albumit. Ed Sheeran poikkeaa monesta massa-artistista sillä tavalla, että hänen ulkonäkönsä ei ole sellainen yltiöpäisen massaan sulautuva ja niin sanotusti komea, vaan hänellä on ennemmin boheemi ja vähän ränsistynyt tyyli. Mutta kai Sheeranin tavaramerkkinä kuuluukin olla olalla oleva kitara ja hurmaava lauluääni, joka saa monet teinitytöt pyörtymään.

Albumille antaisin asteikolla 1-5 kokonaisarvosanan 4. Innoissani ja mielenkiinnolla odotan jo Sheeranin seuraavaa albumia!

Kuvat ovat viime kesän Suomen keikalta Helsingin Malmin lentokentältä, jossa Ed Sheeran kävi vetämässä ensimmäisen Suomen keikkansa.

Teksti: Sofia Tuohimaa

Kuva: Wilma Summanen

Mun kirjapäiväkirja: Filosofiaa ja fantasiaa Jostein Gaarderin kirjassa Pasianssimysteerio 

Olen lukenut jo muutamia muita kirjoja Jostein Gaarderilta eikä Pasianssimysteerio jäänyt niiden varjoon. Tuttuun tapaansa Gaarder syventyy tässäkin kirjassa pieniin, vaikkakin samalla hyvin suuriin, filosofisiin kysymyksiin. Tuttuun tapaansa hän käytti apunaan korttipakkaa, kääpiötä ja korttipakan korteista eritoten jokeria.

Pasianssimysteerion juoni kulkee pojan matkassa, joka on isänsä kanssa lähtenyt hakemaan äitiään Ateenan muotimaailmasta, jonne äiti hukkasi itsensä vuosia sitten. Isän ja pojan tupakkatauot tuovat hyviä hetkiä filosofoinnille ja matkan varrella tapahtuu paljon uskomattomia, sanoisinko jopa fantasiamaailmoihin kuuluvia, tapahtumia.

Kaikki kirjassa esiintyvät tapahtumat eivät edes tapahdu heidän aikanaan tai liity suoraan poikaan ja isään. Päätapahtumien ohella pääsee seuraamaan Pullakirjassa kerrottua puolitoista vuosisataa vanhaa kertomusta. Näin ollen kirjassa seurataan kahta erillistä tapahtumaketjua samaan aikaan.

Gaarderin kirjoja lukiessa pääsee aina ajattelemaan omilla aivoilla eli teos ei ollut pelkkää hupilukemista. Kirjan lukemisen jälkeen kuitenkin tuntui hyvältä ja kirja oli lukukokemuksena itselleni tärkeä. Pidän Gaarderia yhtenä fiksuimpana filosofikirjailijana ja oli mielenkiintoista päästä jälleen seuraamaan hänen ajatuksenkulkuaan.

Tämä kirja voisi olla yksi Jostein Gaarderin yritys saada muutkin ihmiset hänen lisäkseen ajattelemaan maailmaa ja meitä ihmisiä filosofisesti sekä näiden molempien alkuperää ja tarkoitusta. Voisi olla niin, että Gaarder tuntee itsensä jokeriksi tässä valtavan suuressa pasianssissa.

Vaikka mainitsin, että kirja oli rankka lukea, en silti määrittelisi tätä tyypilliseksi tieteelliseksi filosofisoinniksi. Kirjan sisään mahtui paljon fantasiaa, mikä teki kirjasta hauskemman. Toki se, että lukija pitää filosofisoinnista, on iso tekijä hyvän lukukokemuksen takaamiseksi tämän kirjan kohdalla.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Mun kirjapäiväkirja: Matkantekijä-sarjan toinen osa ei myöskään jättänyt kylmäksi

Diana Gabaldonin kirjoittaman Muukalainen-romaanin jälkeen luin Matkantekijä-sarjan toisen osan, Sudenkorennon. Tämä oli edellistä osaa paljon intensiivisempi niin juoneltaan kuin henkilöiden välisiltä suhteilta.

Clairen tarinaa jatketaan hieman erilaisessa muodossa, nimittäin muistelman muodossa. Claire kertoo tyttärelleen Briannalle koko tarinan siitä, miten hän itse sai alkunsa ja mitä hänen biologiselle isälleen ja Clairelle itselleen tapahtui. Clairen ja Jamien syvä rakkaustarina saa riipivän surullisen lopun, vai loppuuko se sittenkään vielä tässä kirjassa?

Tämä kirja sai tunteet pintaan. Hieno, mutkaton ja tunteet hienosti lukijalle välittävä kerronta, jota oli mahtavaa lukea. Tähänkin kirjaan upposi välillä, niin että kadotti melkein ajantajun.

Kirjassa esiteltiin yksi, jos toinenkin uusi henkilö, mutta jäin miettimään eniten Rogerin suhdetta Clairen tyttäreen Briannaan. Jään innolla odottamaan, miten hänen käy vai käykö ollenkaan seuraavassa osassa.

Diana Gabaldonin kirjat näyttävät olevan tunnusomaisesti hyviä pakokeinoja arjen kulusta. Tätä Matkantekijä-sarjaa lukiessa fyysinen maailma tuntuu välillä unohtuvan kokonaan. Tässä olisi siis erittäin hyvä vastapaino lukioarjelle, vink vink kiireisille lukiolaisille.

 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Mun kirjapäiväkirja: Fantasiamaailmoihin Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan johdolla

Diana Gabaldonin romaani Muukalainen on ensimmäinen osa fantasiasarjaa nimeltä Matkantekijä ja kertoo Clairesta, joka joutuu yllättäen aikamatkustamaan kaksisataa vuotta ajassa taaksepäin. Edelliseen aikaan jää aviomies, mutta pian Claire on naimisissa myös kaksisataa vuotta sitä ennen komean ja lainsuojattoman skotin kanssa. Lopulta käy niin, että Claire tajuaa rakastavansa kumpaakin miestä, mutta joutuu valita jommankumman toisesta.

Kirjaa pystyi lukemaan nopealla tahdilla ja siihen kirjoitettuun maailmaan sukelsi ja upposi helposti. Saatoin alkaa lukea tätä kirjaa ja pian huomata lukeneeni sata sivua eteenpäin hujauksessa. Päälle 800 sivuinen teos ei siis ollut pitkästyttävää luettavaa, vaan päinvastoin mielekästä.

2002-luvulla julkaistu suomennos alkuperäisin englannin kielisestä versiosta oli muuten hyvin suomennettu, mutta välillä huomasin kirjassa vanhahkoja kielioppeja. Esimerkiksi koska-sanalla alkavia sivulauseita ei juurikaan näkynyt. Ne oli korvattu kummallisilla siksi-lauseilla. En ole ennen törmännyt tällaiseen kielioppimuotoon, jossa sivulause aloitetaan sanalla siksi ja sen jälkeen sitä jatketaan objekteilla ja muilla lauseenjäsenillä. Vasta viimeisenä tulee predikaatti, mikä hämmästyttää minua edelleen suuresti.

Pidin kirjan aitoudesta ja ihmisten alkukantaisimmat halut esiin tuovasta teemasta. Luonnon lakien mukaan elävien skottien luonne toi hauskuutta sekä raakuutta kirjaan.

Claire oli päähenkilöksi aivan loistava valinta, koska hän poikkesi muusta väkijoukosta. Päättäväinen, järkeä käyttävä sekä itsenäinen nainen oli 1700-luvulla poikkeus muiden joukossa, koska naisten asemaa ei ollut parannettu yhtä paljon kuin ajassa, johon Claire syntyi. Tämä loi hauskan kontrastin raakojen skottimiesten ja omanarvontuntonsa tietävän englantilaisnaisen välille.

Kirjassa sivutaan myös skotlantilaisten ja englantilaisten välistä historiaa sekä jakobiittikapinan alkuvaiheita. Kirjaan mahtui siis paljon, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen ja monipuolisen luettavan.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Anatude kehottaa Valittua kansaansa kuuntelemaan 

Antti Tuisku, yksi Suomen suurimmista poptähdistä, julkaisi kahdennentoista albuminsa Valittu kansa helmikuun 7. päivä. Helsingin Sanomat on antanut kyseiselle albumille huimat täydet viisi tähteä. En sinänsä ihmettele levyn huippuarviota, koska itse antaisin kyseiselle albumille myös viisi tähteä. 

Albumin teemoja rakkauden ja parisuhteen lisäksi ovat uskonnot. Uskonnollisuus tuodaan albumissa esille humoristisessa valossa. Tämän takia albumi on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä. 

Albumi on mielestäni todella onnistunut. Lempibiiseiksi on noussut tähän mennessä Kerran vuodes kirkkoon sekä Häitä ja hautajaisii. Myös albumin nimikkobiisi ja single ”Valittu kansa” ja levyn kolmas biisiraita ”Bailantai” ovat todella hyviä! Eniten olen kuitenkin kuunnellut ensimmäiseksi mainitsemiani kahta biisiä. 

Päivänselväähän se on, että Tuisku on halunnut säväyttää ja järkyttää ihmisiä albumin teemalla ja herättää keskustelua. Albumin sanomaa voisi sanoa jonkinlaiseksi satiiriksi. Ainakin ironiaa ilmenee albumin biiseissä. 

Juuret-biisin, Hyökyaalto-biisin ja Kaunis kaaos -albumi näyttävät Tuiskun juuri astuneena iskelmätähden kenkiin. Tuisku tuli Peto on irti -singlen julkaisun jälkeen ja En kommentoi -albumin myötä rohkeammaksi ilmaista itseään. Monilla keskustelupalstoilla on myös tullut puheeksi erityisesti Tuiskun seksuaalinen suuntautuminen, jonka myötä Tuiskun arvellaan olevan milloin homoseksuaali ja milloin panseksuaali. Suoraan Tuisku ei ole kuitenkaan asiaa sanonut edes vuonna 2018 julkaistussa Antti Tapani -elämänkerrassa. 

Antti Tuiskun avoimuus ja hyväksyväisyys seksuaalisuuteen tulee hyvin esille hänen biiseissään. Riippumatta hänen omasta suuntautumisestaan hän rohkaisee omalla tavallaan biisien kautta ihmisiä olemaan omia itsejään ja lisäämään keskustelua henkilökohtaisistakin asioista. 

Suosittelen albumia erityisesti teini-ikäisille ja keski-ikäisille ikäryhmille. Albumille antaisin asteikolla 1-5 kokonaisarvosanan 5. 

 

Teksti: Sofia Tuohimaa 

Kuvat: Aleksanda Ujanen