Kaikki kirjoittajan toimitussihteeri artikkelit

Mun kirjapäiväkirja: Matkantekijä-sarjan toinen osa ei myöskään jättänyt kylmäksi

Diana Gabaldonin kirjoittaman Muukalainen-romaanin jälkeen luin Matkantekijä-sarjan toisen osan, Sudenkorennon. Tämä oli edellistä osaa paljon intensiivisempi niin juoneltaan kuin henkilöiden välisiltä suhteilta.

Clairen tarinaa jatketaan hieman erilaisessa muodossa, nimittäin muistelman muodossa. Claire kertoo tyttärelleen Briannalle koko tarinan siitä, miten hän itse sai alkunsa ja mitä hänen biologiselle isälleen ja Clairelle itselleen tapahtui. Clairen ja Jamien syvä rakkaustarina saa riipivän surullisen lopun, vai loppuuko se sittenkään vielä tässä kirjassa?

Tämä kirja sai tunteet pintaan. Hieno, mutkaton ja tunteet hienosti lukijalle välittävä kerronta, jota oli mahtavaa lukea. Tähänkin kirjaan upposi välillä, niin että kadotti melkein ajantajun.

Kirjassa esiteltiin yksi, jos toinenkin uusi henkilö, mutta jäin miettimään eniten Rogerin suhdetta Clairen tyttäreen Briannaan. Jään innolla odottamaan, miten hänen käy vai käykö ollenkaan seuraavassa osassa.

Diana Gabaldonin kirjat näyttävät olevan tunnusomaisesti hyviä pakokeinoja arjen kulusta. Tätä Matkantekijä-sarjaa lukiessa fyysinen maailma tuntuu välillä unohtuvan kokonaan. Tässä olisi siis erittäin hyvä vastapaino lukioarjelle, vink vink kiireisille lukiolaisille.

 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Mun kirjapäiväkirja: Fantasiamaailmoihin Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan johdolla

Diana Gabaldonin romaani Muukalainen on ensimmäinen osa fantasiasarjaa nimeltä Matkantekijä ja kertoo Clairesta, joka joutuu yllättäen aikamatkustamaan kaksisataa vuotta ajassa taaksepäin. Edelliseen aikaan jää aviomies, mutta pian Claire on naimisissa myös kaksisataa vuotta sitä ennen komean ja lainsuojattoman skotin kanssa. Lopulta käy niin, että Claire tajuaa rakastavansa kumpaakin miestä, mutta joutuu valita jommankumman toisesta.

Kirjaa pystyi lukemaan nopealla tahdilla ja siihen kirjoitettuun maailmaan sukelsi ja upposi helposti. Saatoin alkaa lukea tätä kirjaa ja pian huomata lukeneeni sata sivua eteenpäin hujauksessa. Päälle 800 sivuinen teos ei siis ollut pitkästyttävää luettavaa, vaan päinvastoin mielekästä.

2002-luvulla julkaistu suomennos alkuperäisin englannin kielisestä versiosta oli muuten hyvin suomennettu, mutta välillä huomasin kirjassa vanhahkoja kielioppeja. Esimerkiksi koska-sanalla alkavia sivulauseita ei juurikaan näkynyt. Ne oli korvattu kummallisilla siksi-lauseilla. En ole ennen törmännyt tällaiseen kielioppimuotoon, jossa sivulause aloitetaan sanalla siksi ja sen jälkeen sitä jatketaan objekteilla ja muilla lauseenjäsenillä. Vasta viimeisenä tulee predikaatti, mikä hämmästyttää minua edelleen suuresti.

Pidin kirjan aitoudesta ja ihmisten alkukantaisimmat halut esiin tuovasta teemasta. Luonnon lakien mukaan elävien skottien luonne toi hauskuutta sekä raakuutta kirjaan.

Claire oli päähenkilöksi aivan loistava valinta, koska hän poikkesi muusta väkijoukosta. Päättäväinen, järkeä käyttävä sekä itsenäinen nainen oli 1700-luvulla poikkeus muiden joukossa, koska naisten asemaa ei ollut parannettu yhtä paljon kuin ajassa, johon Claire syntyi. Tämä loi hauskan kontrastin raakojen skottimiesten ja omanarvontuntonsa tietävän englantilaisnaisen välille.

Kirjassa sivutaan myös skotlantilaisten ja englantilaisten välistä historiaa sekä jakobiittikapinan alkuvaiheita. Kirjaan mahtui siis paljon, mikä teki kirjasta mielenkiintoisen ja monipuolisen luettavan.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

Assemblyt vai Lantrekit – kummat ovat paremmat lanit?  

Assembly on Suomen suurin lanitapahtumajoka järjestetään kaksi kertaa vuodessa. Talvella sekä kesällä tapahtuma kestää neljä päivää ja se sisältää lanien lisäksi myös muuta oheistoimintaa ja nähtävää, kuten e-urheilua. Tapahtuma on monelle tuttu eikä ihmesillä tapahtuman hyvä tunnelma jää joka kerta mieleen. 

Pirkanmaalla järjestetään melko paljon Assemblyä muistuttava, mutta hieman pienempi lanitapahtuma Lantrek kerran vuodessa. Myös tämä on todella suosittu nelipäiväinen tapahtuma ja monelle vuoden kohokohta. Mutta kumpi näistä laneista on parempi? 

Sijainti  

Assemblyt järjestetään Helsingin Pasilan messukeskuksessa. Vaikka Tampereelta matkaamiseen menee noin pari tuntiamatkaaminen sujuu vaivatta myös esimerkiksi junalla. Pasilan juna-asema on aivan messukeskuksen tuntumassaAuton pysäköimistä varten löytyy parkkialuejoka on tosin maksullinen. 

Lantrekkien ehdoton plussa löytyy läheisestä sijainnista. Pirkkalaan on helppo hurauttaa autolla ja pysäköinti on ilmainen. Julkisilla kulkuvälineillä kulkeville sijainti on hieman hankalampi, koska Tampereen juna- tai linja-autoasemalta on jatkettava hallille matkaa esimerkiksi bussilla tai taksilla. 

Konepaikka 

Konepaikat ovat lähes samanlaiset molemmissa tapahtumissa. Normaali konepaikka on samankokoinen ja penkeiksi on tarjolla taittotuolit. Käytävävälit ovat Lantrekeillä ehkä aavistuksen isommat. 

Assemblyillä panostetaan selvästi enemmän konepaikan koristeluun kuin Lantrekeillä. Muutamia valonauhoja sekä isompia rakennelmia löytyy kyllä myös Pirkanmaalta, mutta Assemblyillä on melkein enemmän koristeltuja paikkoja kuin koristelemattomia.  

Usein laneilla näkee toinen toistaan hienompia koristeita, mutta myös perinteisiä ratkaisuja, kuten erilaiset valotaulut. Kuva: Lauri Elillä / Lantrek 2020 

Messualue 

Molemmissa tapahtumissa on lanittamisen lisäksi messualue, johon tapahtumien sponsorit ovat pystyttäneet omia kojujaan. Assemblyillä alue on isompi ja etenkin kesäisin siihen on panostettu huomattavasti. Siellä on myös hyvät mahdollisuudet seurata e-urheilua useammalta eri lavalta. 

Lantrekeillä on kuitenkin enemmän tekemistä kuin pelkkää nähtävää tällä alueella. Esimerkiksi vr-laitteistoja löytyi useammalta eri pisteeltä. E-urheilua löytyy, mutta pienemmässä mittakaavassa. 

Nukkuminen 

Assemblyillä on talvisin rajattu lanialueesta reilun kokoinen alue nukkumiseen isoilla sermeillä. Kesäisin sitä varten on kokonaan oma halli. Tilat ovat rauhalliset ja unen päästä on siksi helppo saada kiinni. Nukkumapaikkaa hallista ei yleensä saa itse päättää, vaan järjestyksenvalvojat ohjaavat sopiville paikoille. Mitään tavaroita ei saa jättää alueelle yksinään. 

Lantrekeillä nukkumisalue oli osa messuhallia. Tämä tarkoitti sitä, että hiljaisuus loppui aamupäivästä, kun alueella alkoi ohjelma. Nukkuma-alueella oli myös melko valoisaa tästä syystä. Alueelta saa kuitenkin itse valita oman paikkansa ja patjat voivat odottaa siellä seuraavaan yöhön.  

Hinta 

Hintaa on vaikeaa suoraan verratakoska tapahtumat ovat kooltaan ja sisällöltään erilaisetLantrekien normaalin konepaikan hinta on 55 euroakun taas Assembly Winterien vastaava paikka on 65 euroa ja Summereiden 75 euroa. Molempien tapahtumien hinnat ovat melko hyvässä suhteessa tapahtuman kokoon nähden 

Tunnelma 

Assemblyillä ainutlaatuinen tunnelma koostuu joka puolella pauhaavasta musiikista, huudahduksista ja kesäisin myös konepaikkojen läheisyydessä olevan päälavan äänistä.  

Lantrekeillä tunnelma on miellyttävämutta konepaikoilla omat kaiuttimet ovat kiellettyTämä on hieman kaksipiippuinen juttukoska toisaalta se luo rauhallisuuden alueelle ja kaikki pystyvät rauhassa keskittymään peleihinTaustameteli on kuitenkin yksi osasyy Assemblyjen erinomaiseen tunnelmaan ja ilman sitä on kieltämättä melko hiljaista  

Tärkeä osa lanien tunnelmaa ovat myös kävijät ja heidän asenteensa erilaisiin tilanteisiin. Kuva: Otto Janhukainen / Assembly Winter 2020 

On vaikeaa sanoa, kumpi tapahtumista on selvästi parempi. Assemblyn tunnelma on todella ainutlaatuinen, kun taas Lantrekit sijaitsevat todella lähellä. Molemmat ovat hyvin toteutettuja laneja, mutta ehkä Assemblyt vievät toistaiseksi lanien kuninkuuden 

Teksti: Iida Vartiainen 

Kansikuva: Emmi Halmela / Assembly Winter 2020 ja Heikki Kiiski / Lantrek 2020  

Kolumni: Koko Suomi Huuhkajien taakse! 

Huuhkajat eli Suomen miesten jalkapallomaajoukkue saavutti viime syksynä jotain, mitä siltä oli moni ehtinyt odottaa jo vuosikymmeniä, nimittäin osallistumisoikeuden arvokisoihin. Liito jatkui myös tammikuun Urheilugaalassa, kun Huuhkajat valittiin Vuoden joukkueeksi, ratkaiseva karsintaottelu Liechtensteinia vastaan äänestettiin sykähdyttävimmäksi urheiluhetkeksi, Markku Kanerva pokkasi toisena vuonna peräkkäin Vuoden valmentajan tittelin ja Teemu Pukki sekä Lukas Hradecký miehittivät kaksi ensimmäistä sijaa Vuoden urheilija -äänestyksessä. Vaikka moni hyppäsikin kunnolla Huuhkajien kelkkaan vasta karsintojen loppupuolella, jalkapallon, nimenomaan suomalaisen sellaisen, kasvanut kiinnostus on erittäin hyvä asia.

Moni on luonnollisesti ollut Huuhkajien puolesta iloinen, mutta harmillisen monella on ollut pakonomainen tarve vähätellä saavutusta sosiaalisessa mediassa. Vähättely johtuu suurella todennäköisyydellä siitä, että kaikki eivät suorituksen arvoa ymmärrä. ”Pelkkä” kisapaikka on kuitenkin vähintään yhtä kova suoritus kuin maailmanmestaruus jääkiekossa, ellei kovempikin.

Miksi ihmeessä? No siksi, koska jalkapallo on Euroopan ylivoimainen ykköslaji ja se pitänee pintansa niin kauan, kunnes jonain päivänä planeetallamme kaikki loppuu. Jotain lajin suosiosta kertonee se fakta, että sen suurmaa Saksasta löytyy pelkästään rekisteröityneitä jalkapalloilijoita yli seitsemän miljoonaa, siis enemmän kuin Suomesta asukkaita! Ja vaikka kisojen joukkuemäärä on nykyään aiemman 16 sijasta 24, kovia maita jää edelleen rannalle. Edellisiä, kesän 2016, kisoja seurasivat sivusta muun muassa Kreikka, Hollanti, Tanska ja Serbia. Taso on siis todella kova.

Suomi ei kuitenkaan ole lajin kovimpia tekijöitä eikä sormia napsauttamalla sellaiseksi muutukaan, mutta ensimmäisen kisapaikan saavuttaminen on iso askel eteenpäin. Karsintalohkosta läpi pääseminen vaati kuitenkin kahden todellisen jalkapallomaan, Bosnia-Hertsegovinan ja Kreikan, lyömistä, joten tuurista ei voida missään nimessä puhua. Jos tarkkoja ollaan, siemenet arvokisadebyytille kylvettiin jo loppuvuodesta 2016, kun Markku Kanerva nimettiin vakituiseksi päävalmentajaksi, joten pitkäjänteistä työtä on tehty ja sitä on tehtävä myös jatkossa.

Toivottavaa olisi, että koko kansa seuraisi ja kannustaisi Huuhkajia kesän kisoissa, sillä toista tilaisuutta ei sataprosenttisella varmuudella tule. Jokainen voi kuitenkin kisojen jälkeen antaa oman panoksensa tulevaisuuden puolesta käymällä paikallisen jalkapalloseuransa otteluissa. Näin meistä voi kasvaa jalkapalloyhteiskunta.

 

 Markus Nurmi 

 

Anatude kehottaa Valittua kansaansa kuuntelemaan 

Antti Tuisku, yksi Suomen suurimmista poptähdistä, julkaisi kahdennentoista albuminsa Valittu kansa helmikuun 7. päivä. Helsingin Sanomat on antanut kyseiselle albumille huimat täydet viisi tähteä. En sinänsä ihmettele levyn huippuarviota, koska itse antaisin kyseiselle albumille myös viisi tähteä. 

Albumin teemoja rakkauden ja parisuhteen lisäksi ovat uskonnot. Uskonnollisuus tuodaan albumissa esille humoristisessa valossa. Tämän takia albumi on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä. 

Albumi on mielestäni todella onnistunut. Lempibiiseiksi on noussut tähän mennessä Kerran vuodes kirkkoon sekä Häitä ja hautajaisii. Myös albumin nimikkobiisi ja single ”Valittu kansa” ja levyn kolmas biisiraita ”Bailantai” ovat todella hyviä! Eniten olen kuitenkin kuunnellut ensimmäiseksi mainitsemiani kahta biisiä. 

Päivänselväähän se on, että Tuisku on halunnut säväyttää ja järkyttää ihmisiä albumin teemalla ja herättää keskustelua. Albumin sanomaa voisi sanoa jonkinlaiseksi satiiriksi. Ainakin ironiaa ilmenee albumin biiseissä. 

Juuret-biisin, Hyökyaalto-biisin ja Kaunis kaaos -albumi näyttävät Tuiskun juuri astuneena iskelmätähden kenkiin. Tuisku tuli Peto on irti -singlen julkaisun jälkeen ja En kommentoi -albumin myötä rohkeammaksi ilmaista itseään. Monilla keskustelupalstoilla on myös tullut puheeksi erityisesti Tuiskun seksuaalinen suuntautuminen, jonka myötä Tuiskun arvellaan olevan milloin homoseksuaali ja milloin panseksuaali. Suoraan Tuisku ei ole kuitenkaan asiaa sanonut edes vuonna 2018 julkaistussa Antti Tapani -elämänkerrassa. 

Antti Tuiskun avoimuus ja hyväksyväisyys seksuaalisuuteen tulee hyvin esille hänen biiseissään. Riippumatta hänen omasta suuntautumisestaan hän rohkaisee omalla tavallaan biisien kautta ihmisiä olemaan omia itsejään ja lisäämään keskustelua henkilökohtaisistakin asioista. 

Suosittelen albumia erityisesti teini-ikäisille ja keski-ikäisille ikäryhmille. Albumille antaisin asteikolla 1-5 kokonaisarvosanan 5. 

 

Teksti: Sofia Tuohimaa 

Kuvat: Aleksanda Ujanen

Abreu korjaa kaiken teipillä tai rakkaudella

Anna Heiskari, artistinimeltään ABREU, julkaisi toisen suomenkielisen albuminsa Teipillä tai rakkaudella 15.marraskuuta 2019. Hänen viimeisimmästä albumistaan Sensuroimaton versio on ehtinyt kulua vasta kaksi vuotta. Kokonaisuudessaan Abreu on ehtinyt uransa aikana julkaista jo kuusi albumia aiemmin ennen Teipillä tai rakkaudella -albumia. Minulla ei ollut mitään kovinkaan suuria odotuksia uuden albumin suhteen, sillä henkilökohtaisena mielipiteenä en pidä Abreun suomenkielisestä tuotannosta.

Abreun omin sanoin tämä uusi albumi on kaikista henkilökohtaisin albumi. Albumin biisit kertovat huumaavista, epätasapainoisista ja toksisista ihmissuhteista sekä niiden eri vaiheista. Olin heti keskiyöllä kyttäämässä, kun uusi albumi julkaistaisiin. Albumin biisien takana on Axel Ehnström, Tido Nguyen, Vilma Alina, Ilkka Wirtanen, Patric Sarin, Ale Alberti, Tiina Vainikainen, Bizi, Arttu Istala, Iiro Parkkari, Kyösti Salokorpi, Cledos, Iivari Suosalo, Neea Jokinen ja Benjamin Peltonen. Lisäksi Abreu on itsekin ollut mukana kirjoittamassa albumin biisejä.

Pidän eniten albumin biiseistä Sytyn, Rakastan sua enemmän (feat. Bizi), Teipillä tai rakkaudella, Masokisti ja Sivuvaikutuksii. Näistä edellä mainituista biiseistä Sytyn oli ainut single.

Albumin aloittaa nimikkobiisi Teipillä tai rakkaudella. Rakastan sua enemmän -biisillä vieraileva Bizi on lahjakas laulaja ja hänellä on omaperäinen ääni, joten osittain siksi biisi on suosikkejani.

Masokisti oli heti ensimmäisellä kuuntelukerralla varma suosikkini. Sivuvaikutuksii-biisissä pääsevät esille Abreun portugalilaiset juuret biisin taustanauhan avulla.

Antaisin tälle albumille asteikolla 1-5 kokonaisarvosanaksi 3.

Sofia Tuohimaa

Mikko matkusti Manseen

Muistan kun eräänä joulukuisena kouluaamuna satuin vilkaisemaan kännykkää juuri ennen uskonnon oppituntia ja huomasin, että Instagramin kautta joku oli lähettänyt minulle yksityisviestiä. No, kävin sitten vilkaisemassa, mitä kyseisessä viestissä luki. Se oli NRJ:ltä. Olin voittanut pääsyn minulle ja avecilleni NRJ:n tähtiaamupalalle perjantaina 20. joulukuuta 2019 ja aamiaistuokion päätähtenä oli kuka muukaan kuin räppäri Pyhimys. Aamiaishetki oli oikein mukava ja pääsin kysymään ihan kasvotusten Pyhimykseltä kysymyksen, jonka kuuli suuri joukko suomalaisia NRJ:n kuuntelijoita, en ehkä edes halua tietää kuinka monta! No, sitten meille annettiin aamun yhteydessä vapaa pääsy jollekin Mikko pienenä -kiertueen keikalle avecin kera.

Pyhimys eli oikealta nimeltään Mikko Kuoppala julkaisi tammikuun alussa uuden albumin, joka kantaa nimeä MIKKO ja lisäksi hän teki Mikko pienenä -kiertuetta. Olin yhdellä hänen kiertueensa keikoista, nimittäin Tampereen Pakkahuoneella, jossa oli lämmittelevänä artistina Tuuttimörkö.

Minulla ei ollut kovinkaan suuria odotuksia lämmittelevän esiintyjän suhteen, mutta täytyy kyllä sanoa, että yllätyin positiivisesti. Hauskinta oli se, että Pyhimys ja Tuuttimörkö näyttävät samannäköisiltä parrakkailta sediltä.

Tykkäsin myös itse pääesiintyjän keikasta, koska Pyhimys on yksi lempiartisteistani. Pyhimys esitti myös vanhoja biisejä uusien lisäksi, joten löysin uutta kuunneltavaa vanhojen biisien joukosta. Hän esitti esimerkiksi biisit Äiti anna anteeks ja Mobutu Sese Seko. Luulin joskus, että Mobutu Sese Seko on vain keksitty fiktiivinen hahmo, mutta sitten googlattuani sain tietää, että hän onkin ihan oikea henkilö. Kyseinen biisi kuitenkin ilmeisesti kertoo jostain kissasta. Hän esitti myös Vain elämää -biisejä.

Erityisen ihanaa oli myös, että Pyhimys esitti Jättiläisen, joka on itselleni erityisen tärkeä biisi edelliseltä Tapa poika -albumilta. En onneksi pillittänyt siellä, vaikka niin luulin käyvän.

Jos jotain kuitenkin olisi toivonut keikalta vielä, niin olisin halunnut kuulla myös Korni uni- ja Punainen lanka -biisit.

Sofia Tuohimaa 

Videopelistä todellisuuteen ja monia muita penkkariasuja 

Moni odottaa penkkareita aina ensimmäisestä lukiovuodesta saakka. Aivan kuten vanhojen tansseja varten, myös penkkareita varten nähdään usein paljon vaivaa. Koska perinteenä on pukeutua johonkin asuun, sellainen täytyy suunnitella ja hankkia. Moni päätyy ostamaan sen valmiina, kun toiset näpertävät sen omin käsin.

Omaan asuuni sain inspiraation videopelistä Overwatch. Olin jo muutamaa vuotta aiemmin tilannut D.VA nimisen hahmon asun, joten päätin hyödyntää sitä. Sen lisäksi hankin ruskean peruukin otsatukalla ja valkoiset nilkkurit. Omalta osaltani asuni ei vaatinut kauheasti päänvaivaa. Suunnittelua ja työtä vaati kuitenkin ystäväni Johanneksen asu, joka oli myös samasta pelistä. Hänen hahmonsa McCreen asu piti tehdä lähes alusta asti itse, koska valmiit kokonaisuudet olivat melko kalliita tai ne eivät olisi välttämättä ehtineet ajoissa perille.

Askartelimme yhdessä ponchon ja robottikäden. Poncho leikattiin torkkuviltistä ja siihen maalattiin keltaiset yksityiskohdat. Robottikäsi syntyi pesuhanskasta ja ilmastointiteipistä. Muut asusteet olivat helpompia, sillä niitä varten tehtiin vain pieniä lisäyksiä. Esimerkiksi cowboyhattuun liimattiin luoteja ja peruukkia lyhennettiin saksilla. Hommaa oli yllättävän paljon eikä tähän riittänyt vain yksi päivä, mutta loppujen lopuksi saimme kaiken valmiiksi.

McCreen asu vaati paljon tarkkaa työtä, joka sisälsi muun muassa maalaamista ja liimaamista. Kuva: Iida Vartiainen

Loppujen lopuksi valitsemamme teema toimi erittäin hyvin ja asut näyttivät hyviltä – aivan kuten pelissä. Rekassa tosin tuli erittäin kylmä, joten vaatetta olisi voinut olla enemmän alla. Peruukkini meni tuulessa aivan takkuun ja sen myötä siitä tuli käyttökelvoton, mutta ajelu oli kyllä sen arvoista. En ainakaan nähnyt toisia samanlaisia, joten asumme taisivat olla melkoisen uniikkeja.

D.Va sekä McCree – kuin suoraan videopelistä. Kuva: Valtti Koivunen

Penkkaripäivän aikana näkyi toinen toistaan erikoisempia ja kekseliäämpiä asuja. Oli myös paljon perinteisiä, joita on näkynyt aiempina vuosina, mutta myös aivan uusia tulokkaita. Samken penkkariteemana oli tänä vuonna Sammon keskusvankila ja tähän liittyen näkyi muutama vankiasu. Selkeästi yksi tämän vuoden suosituimmista teemoista oli Rahapaja –sarja. Tällaisia asuja näkyi Samkessa, mutta myös muiden lukioiden rekoissa.

 Vankilateema näkyi koristeissa, mutta myös asuissa. Kuva: Valtti Koivunen

Rekkojen kyydistä pystyi bongaamaan eläimellistä menoa, kuten nämä kolme haita. Kuva: Valtti Koivunen

Kylmään kyytiin oli varauduttu ja moni piti asuaan päällä myös rekassa. Kuva: Valtti Koivunen

Teksti: Iida Vartiainen

PSVR tarjoaa mahdollisuuden virtuaaliseen todellisuuteen pienemmällä budjetilla 

Jousiampumista vuoristossa, lasermiekkailua rytmikkään musiikin tahtiin, kaupankassalla työskentelyä robottikollegojen kanssa tai vihollisten nujertamista ajanpysäytyksen avulla — virtuaalinen todellisuus tarjoaa pelaamiselle uuden ulottuvuuden, johon pelkän näytön kautta ei ole aiemmin ollut mahdollisuutta.  

Virtuaalinen todellisuus koki uuden harppauksen, kun Sony julkaisi vuonna 2016 oman VR-järjestelmänsä Playstation 4 –konsolilleen. Tämä oli ensimmäinen konsolille saatava VR-järjestelmä ja samalla huomattavasti edullisempi vaihtoehto muiden valmistajien laitteistoille.

Playstation VR tarvitsee toimiakseen yhden kameran, joka asetetaan pelaajan etupuolelle. Kamera seuraa VR-laseissa olevia sinisiä valoja ja näin tunnistaa pelaajan liikkeet. Ohjaimina voi käyttää tavallista Dualshock –ohjainta tai Move –liikeohjaimia. Molemmista vaihtoehdoista löytyy samanlaiset valot kuin laseista, joista liikkeet tunnistetaan. Muiden valmistajien liikkeenseuranta perustuu useampaan kameraan, jotka ovat ympäri pelialuetta.

Valoseuranta on epätarkempaa, etenkin jos kameran kuvassa on muita valoja häiritsemässä. Pelialue on tarkemmin rajattu yhden kameran takia. Esimerkiksi, jos pelin aikana menee kyykkyyn tai kääntyy selin, valojen seuranta saattaa alkaa pätkimään. Tämän vuoksi kamera tulee asetella tarkasti, jotta kuvaan saadaan mahdollisimman paljon pelialuetta. Vaikka tämä on monikameratekniikkaa heikompi ratkaisu, on se kuitenkin yksi syy miksi PSVR on edullisempi.

Kun lasit laittaa ensimmäistä kertaa päähän, oikean asennon ja tarkkuuden löytäminen on haastavaa. Mutta kun oppii löytämään sopivat asetukset, on lasien asettaminen päähän joka kerta helpompaa. Mukavuudeltaan lasit tuntuvat paremmalta kuin esimerkiksi HTC:n valmistaman Viven lasit. Näillä kahdella ei oikeastaan ole mitään painoeroa, sillä Playstationin painaa vain noin 100 grammaa enemmän. Viven laseissa on suurempi resoluutio, kun taas pelit näyttävät Playstationilla sulavammilta suuremman virkistystaajuuden ansiosta.

Playstationin VR-pelivalikoima on parin vuoden sisällä kasvanut runsaasti. Pari kuukautta julkaisemisen jälkeen pelejä oli vain hieman reilu 20, mutta nyt niitä on tarjolla jo yli 500. Silti puutteita voi huomata verratessa muihin laitteistojen valikoimiin. Tietokoneisiin yhdistettävillä laitteilla on mahdollista käyttää Steamia, joka on yksi maailman suurimmista pelialustoista. Suuri osa VR-peleistä julkaistaan siellä ja vasta myöhemmin Playstationilla, jos ollenkaan.

PSVR on hyvä valinta etenkin silloin, jos Playstation 4 –konsoli löytyy jo valmiiksi. Kuvanlaatu, käytettävyys ja pelivalikoima riittävät mainiosti rentoon pelailuun ja hintakin on lompakolle sopiva. Jos ei kuitenkaan jaksa käyttää aikaa ylimääräiseen säätämiseen kameran asennon tai lasien istuvuuden kanssa, kannattaa harkita muiden valmistajien laitteita.

Teksti: Iida Vartiainen 

Mun kirjapäiväkirja: Allen Ginsberg; Huudon jälkeen 

Viime osassa kerroin Allen Ginsbergin suomenkielisestä Luurankohuutoja kokoelmasta. Toinen vastaava kokoelma Ginsbergiltä on Huudon jälkeen. Tämä kokoelma julkaistiin ennen Luurankohuutoja, mutta minä luin kokoelmat ikään kuin väärässä järjestyksessä. Näiden lukujärjestyksellä ei ole mielestäni väliä, koska kokoelmissa esiintyy yksittäisiä runoja, eikä yhtä samaa tarinaa.

Verrattuna Luurankohuutoja-kirjaan Huudon jälkeen-kirjassa on enemmän politiikkaa sekä Toisen maailmansodan jälkeistä ja aikaista mietiskelyä. Tämä kokoelma sisältää myös vaikeammin ymmärrettäviä tekstejä. Välillä minusta tuntui lukiessa siltä, ettei yleissivistykseni riittänyt joidenkin tekstien todelliseen ymmärtämiseen. Joukossa on myös tarinanomaisia ja pinnallisesti helpommin ymmärrettäviä kertomuksia, kuten Valkoinen käärinliina ja Musta käärinliina. Saattoi näidenkin tekstien rivien väliin jäädä paljon minulle täysin tunnistamatonta.

Jos pitäisi etsiä jotain yhteistä Huudon jälkeen kokoelmalle ja sitä seuranneelle Luurankohuutoja-kokoelmalle, niin näitä piirteitä ovat homouden vaivaton esille tuominen, seksuaalisuus ja kokoelman rakenne. Molemmissa kokoelmissa kaksi viimeistä runoa olivat hyvin vaikuttavia, vaikkakin eri tavalla. Luurankohuutoja päättyi synkkään tunnelmaan, kun taas Huudon jälkeen loppui Syksyn lehdet runoon, joka päättyy näin: ”hetkeä ennen kuin harjaan hiukseni, olen onnellinen / etten ole vielä ruumis.”

Musta käärinliina, jonka ehdin jo aiemmin mainita, teki ison vaikutuksen. Runo kertoi Ginsbergin unesta, jossa tämä tappoi äitinsä, paljasti sen hajamielisenä tutulleen ja mietti samalla mitä asialle tekisi. Tekstiä lukiessa saattoi jo arvuutella, että kyseessä ei voi olla muu kuin uni. Vakuuttavan kerronnan takia vasta silloin, kun se sanottiin suoraan tekstissä, saattoi hengähtää ja varmasti todeta, että se ei ollut totta. Vaikuttava, kirkas, selkeä ja todentuntuinen kerronta teki tästä tekstistä muista erottuvan.

Itse pidän runoista paljon. Erityisesti pidän runoista, joista ei näe kaikkea sisältöä pelkästään lukemalla. Vaikka runomakuni on tämän tyyppinen, antoi Ginsberg haastetta aivan riittämiin, ehkä jopa hieman liikaa yleissivistykseni tasoon nähden.

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.