Ikäpoikkeusluvan saa kuka vain –Traficomin pitäisi tutkia hakemukset tarkemmin

Olen siinä iässä, että kaverit alkavat saada aikaistettuja ajokortteja  ja minäkin aion lähettää hakemuksen lähempänä syntymäpäivääni.

Ajankohtainen aihe herättää mielipiteitä suuntaan ja toiseen. On positiivista, että nuoret pääsevät mukaan liikenteeseen turvallisella autolla, muovisen mopoauton tai talvella vaarallisen mopon sijasta. Negatiivisena puolena on todettava, että nuorilla tuntuu olevan tarve esittää jotakin, mitä eivät ole. Ylinopeuksilla rehvastelu on kuultu juttu, eikä siinä ole mitään ihailtavaa.

En tunne ketään, kenen hakemus oltaisiin hylätty Traficomin toimesta. Siksi monet sanovatkin luvan hankkimisen olevan helppoa. Sen sijaan tiedän useamman henkilön, joka on menettänyt poikkeusluvalla saadun ajokorttinsa liikennesääntöjen laiminlyönnin seurauksena. Tämä saa miettimään —myöntääkö Traficom ikäpoikkeuslupia liian kevyin perustein?

Tuntuu, etteivät nuoret tajua aiheuttamiansa riskitilanteita  ajaessaan ylinopeutta. Omalla tai muiden hengellä ei ole syytä  leikkiä. Ensin  ikäpoikkeuslupa ja sitten vaivalla hankittu ajokortti. Vaivannäkö ei kannata, jos menettää kortin pian sen saamisen jälkeen tyhmän käytöksen seurauksena.

Onneksi on myös paljon ihmisiä, jotka toimivat fiksusti liikenteessä. Monet tarvitsevat ajokorttia muuhunkin kuin kavereille  kehuskelemiseen. Työ, harrastus tai pitkä koulumatka voivat olla  ratkaisevia tekijöitä ikäpoikkeusluvan myöntämisessä.

Kriteerejä poikkeusluvan myöntämiseen pitäisi tiukentaa. Jos lähes jokainen ikäpoikkeuslupaa hakeva saa sen, onko se enää  poikkeuslupa? Viiden kilometrin koulumatka ei ole riittävän hyvä syy. Usko pois, tälläkin perusteella on myönnetty aikaistettu ajokortti.

Kevyet kriteerit lisäävät nuorten toimesta tapahtuneiden onnettomuuksien ja liikennesääntörikkomusten määrää. Nyt on kuitenkin keskusteltu myös siitä, onko koko ikäpoikkeusluvassa mitään järkeä. Lupa on hyödyllinen useimmille, mutta jotkut käyttävät sitä vääriin tarkoituksiin. Siksi hakemukset pitäisi käydä läpi tarkemmin ja myöntää lupa vain niille, joilla on pätevät syyt kortin tarvitsemiseen.

 

 

 

Kuva ja teksti: Elli-Maija Lehtimäki 

Negatiiviset kommentit pilaavat yhteishengen, mutta samalla herättävät keskustelua 

Kun Suomi pelaa jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuissa, moni suomalainen kokoontuu yhteen kannustamaan omaa maatansa. Kun suomalainen ilmiö nousee pinnalle maailmalla, suomalaiset seisovat kaikki ylpeänä sen takana. Sanotaan myös, että suomalaisten kansallinen yhtenäisyys talvisodan aikana mahdollisti Suomen itsenäisyyden. Kaiken tämän perusteella voisi sanoa, että Suomessa vallitsee todella luja yhteishenki. Sosiaalisen median perusteella se on kuitenkin kaikkea muuta, vaikka yhteen hileen puhaltaminen olisi meidän kaikkien hyväksi. 

Suomalaiset kyllä halkeavat ylpeydestä, kun Suomi mainitaan rapakon toisella puolella. Facebookin kommenttikentät täyttyvät heti “Torille!” ja “Suomi mainittu!” huudahduksista. Mutta kun uutisoidaan esimerkiksi jonkun artistin epäonnistuneesta maailmanvalloituksesta, ei koko yhteishengestä ole mitään tietoa. Kommentit ovat pelkkää ivaamista, nauramista ja haukkumista. Joskus myös positiivisista asioista nähdään vain varjopuolia.  

Tässä ei kuitenkaan ole mitään järkeä. Jos jollain toisella menee hyvin, eihän se sinulta ole pois. En ymmärrä miksi energiaa pitää tuhlata toisten mollaamiseen, etenkin jos siihen ei ole mitään hyvää syytä. Sitä paitsi yhteishenkeen kuuluu positiiviset, mutta myös negatiiviset hetket. Toisin sanoen tämä tarkoittaa sitä, että myös huonoina hetkinä pitäisi seistä toisten puolella.  

Suomalaisten negatiivisuus näkyy myös muualla sosiaalisessa mediassa. Olen TikTokissa tehnyt huomion, että suomalaisten kommenttikentät ovat yleensä paljon pahempia kuin ulkomaalaisten. Muualla kommenteissa tsempataan ja kannustetaan tekijää, kun taas Suomessa videon tekijä saa usein niskaansa haukkuja. TikTokissa näkyykin ehkä eniten kiusaamista, mikä on todella huolestuttavaa. Tietysti muillakin näkyy negatiivisia kommentteja, mutta eivät ne samalla tavalla silmään osu kuin suomalaisten keskuudessa.  

Useimmat negatiiviset kommentit keskittyvät usein videolla esiintyvän ulkonäköön tai muihin piirteisiin. 

Jos keskittyisimme enemmän positiiviseen, me kaikki hyötyisimme varmasti. Positiivisesta ajattelusta saa paljon voimavaroja, sillä se luo toivoa ja motivoi jaksamaan. Toiselle ihmisille hyvän mielen tuottaminen kohottaa usein myös omaa mieltä. Kaiken lisäksi joukossa on voimaa. Esimerkiksi yhteiskunnan rakenteita on helpompi muuttaa yhdessä, sillä suurempaa joukkoa kuunnellaan helpommin.  

On kuitenkin tärkeää muistaa, että sosiaalisesta mediasta saa vain pintaraapaisun todellisuudesta. Usein äänekkäimpiä ovat he, ketkä haluavat provosoida muita ja aiheuttaa mielipahaa. Uskon, että Suomesta löytyy varmasti paljon yhteishenkeä. Se ei kuitenkaan näy niin helposti vaan hukkuu negatiivisuuden keskelle etenkin sosiaalisessa mediassa. Negatiivisuudestakin voi löytyä hyviä puolia. Vaikka positiiviset kommentit saavat hyvälle mielelle, negatiiviset herättävät usein keskustelua ja keskustelu mahdollistaa muutoksen. 

Kuvat ja teksti: Iida Vartiainen

Onko kauneudella kriteerit? 

Mallimaailman raakuus on kova keskustelunaihe aina silloin tällöin sosiaalisessa mediassa. Asiasta tuntuu olevan hyvin paljon erilaisia mielipiteitä, joista varmasti kaikki pohjautuvat henkilön omaan kokemukseen siitä, millainen on tuo parrasvalojen ja glamourin täyteinen ala.  

Jo pieninä lapsina meidän päähämme isketään ajatus siitä, että laihat ovat kauniita ja ylipainoiset ovat rumia. Eikä tämä tarkoita sitä, että meidän vanhempamme tai opettajamme opettaisivat meille näin. Se on iskostunut yhteiskuntamme rakenteisiin niin lujasti, että siitä ajatuksesta tulee tiedostamattamme osa meidänkin arkipäivää Lopulta jääkin yksilön itsensä vastuulle muuttaa ajattelumaailmaansa, mikä ei todellakaan ole aivan yksinkertaista kuullessamme ja näkiessämme jatkuvasti, miltä meidän pitäisi näyttää. 

Pelkästään pieniin ja paikallisiin mallitoimistoihin on hyvin tarkat kriteerit ulkonäköön liittyen. Useinuoria malleja painostetaan laihduttamaan. He voivat saada osakseen todella julmaa kohtelua sekä arvostelua. Ei tarvitse olla edes maailmaa kiertävä ”cat walk” -malli, jotta joutuisi miettimään omaa syömistään tai painoaan. 

Kauhutarinoita riittää siitä, kuinka nuoret mallit ovat sairastuneet anoreksiaan tai bulimiaan, jotka voivat johtaa pahimmassa tapauksessa kuolemaan. Mikään työ tuskin on kenellekään korkeampi prioriteetti kuin terveys. Näissä tapauksissa saattaa tosin olla, että malli on kietoutunut tiukasti siihen uskoon, että mitä laihempi, niin sen parempi. Kuitenkin omien ajatusten, uskomuksien ja tottumuksien muuttaminen vaatii paljon työtä. 

Muutosta tarvitaan. Sitä tarvitaan paljon. Yksilöllä on vastuu omien ajatusten muuttamisessa, mutta muutoksen tarvitsisi olla jotain tätäkin isompaa. Me ihmiset olemme itse luoneet kauneusihanteet joten me voimme myös tuhota ne. Se ei käy silmänräpäyksessä, mutta se on mahdollista.  

Olisi mahtavaa nähdä mallitoimistoja, jotka vähintään löysäisivät mallin kriteerejäYhä useammalla olisi tällöin mahdollisuus unelma-ammattiinsa ja samalla maailma näkisi, että olipa minkälainen keho tahansa, jokainen on silti upea omana itsenään. Pituudella ja painolla ei tarvitsisi olla mitään väliä. 

Moni nuori haaveilee mallin urasta, mikä on tietenkin ymmärrettävää. Vaikka tämä ala saattaa olla myrkyllinen omaa kehonkuvaa kohtaan, eivät kaikki mallit kuitenkaan koe mitään tällaista. On paljon malleja, jotka rakastavat työtään ja heillä on terve suhde omaan kehoonsa. Pitää myös muistaa, ettei mallimaailma ole ainoa syypää nuorten kehoahdistukseen. Näiden ajatusten aiheuttajat ovat jossain todella syvällä meidän yhteiskuntamme kauneusihanteiden rakenteissa, mutta niitä vastaan taistellaan joka päivä.

Meillä jokaisella on oikeus tuntea itsemme kauniiksi. 

 

Minttu Markkula