Averett on ovi uusille mahdollisuuksille tulevaisuudessa 

Averett University on Yhdysvaltojen jatko-opiskelupaikka, joka tarjoaa suomalaisille ylioppilaille opiskelustipendejä.  Yliopistoa esiteltiin marraskuussa myös Sammon keskuslukion opiskelijoille. Pääsyvaatimuksena on suomalainen ylioppilastodistus ja lukion päättötodistus. Ne pitää ennen lopullista hyväksymistä käännättää.

-Päättötodistuksen keskiarvo tulee olla vähintään 7,0,  Averettin yliopiston Director of Admissions Joel Nester selittää.

-Ja jos aikoo lähteä Yhdysvaltoihin opiskelemaan, sitä varten pitää tietenkin hankkia viisumi, Averettin urheiluvalmentaja ja professori Vesa Hiltunen selventää.

Averettin yliopistoon hakijalta vaaditaan hyviä elämäntapoja.

-Lisäksi on tietenkin hyvä, että hakijalla on erinomainen keskiarvo, Nester selittää.

Jatko-opiskelupaikkana Averettista on monenlaista hyötyä, kertovat Nester ja Hiltunen. Heidän mukaansa siellä voi tavata uusia ihmisiä ja lisäksi pääsee puhumaan englantia ja kielitaitokehittyy muutenkin. Heidän mukaansa Averettiin on myös melko helppo päästä sisään, mutta valitettavasti sieltä myös helposti heitetään opiskelijoita myös ulos helposti.

Jatko-opiskelupaikka  Averettissa maksaa 30 000 dollaria per vuosi. Averett antaa avustusta noin 25 000 dollaria lukuvuotta kohden ja Kelalta saa ulkomaista opintotukea noin 5000 euroa lukuvuodelle.

-Kyseessä on siis suomalaisille tarkoitettu stipendi. ”Omaa” rahaa pitää olla noin 10 000 –15 000 euroa tai dollaria vuodelle, Nester havainnollistaa.

Averettista voi siirtyä työelämään suoritettuaan tutkinnon.

-Monet ovat jatkaneet Suomessa kauppatieteiden maisteriksi, sen jälkeen kun ovat valmistuneet Averettista. Tutkintoon voi opiskella myös lentäjän lupakirjat, kertoo Hiltunen.

Teksti ja kuvat: Sofia Tuohimaa 

Tietämättömän nuoren elämää 

Olen 19-vuotias nuori, joka käy lukion kolmeen ja puoleen vuoteen ja valmistun joulukuussa 2019. Pidensin lukioaikaani, sillä halusin vielä kirjoittaa yhden uuden aineen ja en todellakaan tiennyt, että mihin olisin hakenut jatko-opiskelemaan. Minulle toi lohtua, että saisin vielä hieman lisäaikaa suunnitella tulevaisuuden siirtojani tutussa ja turvallisessa lukiossa. Minä ja monet muutkin meistä yrittävät välttää välivuotta, koska sehän olisi ensimmäinen kerta ilman koulua ja pitäisi keksiä jotakin sille ajalle. Toisaalta on myös ihmisiä, jotka todellakin haluavat ja tarvitsevat välivuotta.  

En ole koskaan ollut, enkä varmastikaan tule koskaan olemaan kauhean hyvä koulussa. Olen sellainen keskiverto opiskelija, joka voisi saavuttaa hyviä tuloksia vain, jos olisin koko ajan oppikirjat kädessä. Valehtelisin jos väittäisin lukion olleen helppoa ja kivaa aikaa. Totta kai aina voisi opiskella enemmän ja olla motivoituneempi kouluhommia kohtaan. Silti kukaan ei voi tulla luokseni ja sanoa, että olisit voinut edes yrittää. Sappikiveni alkavat kiehumaan, jos joku kehtaa sanoa jollekin toiselle asioita, mistä hänellä ei ole oikeasti tietoa.  

Opiskelu on minullekin hitusen hankalaa, mutta en osaa edes kuvitella heitä, joilla on esimerkiksi lukihäiriö tai elämäntilanne muuten todella hankala. Joillakin voisi olla kovakin halu opiskella enemmän, mutta ei vain yksinkertaisesti ole vaadittavan paljon voimavaroja siihen. Ihmiset ymmärtävät hyvin, että kaikki eivät ole hyviä kaikessa, mutta pitäisi ymmärtää myös arvostaa heitäkin ihmisiä, jotka saavat ylioppilaskirjoituksista niitä huonompia arvosanoja. Joillekin se kirjoituksissa saatu A on erittäin iso saavutus ja vaikka itse ei olisi sitä mieltä, voisi silti olla onnellinen sen toisen puolesta.  

Tästä hyvänä aasinsiltana voisin todeta, että en usko pääseväni mihinkään jatko-opiskelupaikkaan suoraan todistuksellani. Mielestäni on siis hyvä pitää valintakokeet elossa, jotta kaikilla olisi mahdollisuus päästä haluamaansa paikkaan opiskelemaan. On kuulemma yleistä nykyään, että monikaan ei tiedä, mihin oikeasti haluaisi pyrkiä opiskelemaan. Henkilökohtaisesti voin sanoa, että minulla ei ole kuin yksi ala, mikä voisi edes 90% varmuudella kiinnostaa.  

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ennen on pystynyt miettimään helposti, että ala-asteen jälkeen yläasteelle ja siitä lukioon. Silloin oli täysin selvät sävelet, mutta kaikki se helppous on mennyttä aikaa. Joskus sitä ajattelee, että olisi hauska päästä ajassa taaksepäin niihin aikoihin, kun elämä oli kavereiden kanssa leikkimistä ja velvollisuudet olivat kaukana tulevaisuudessa. Toki nykyään on paljon enemmän vapauksia kuin ennen.  

Kaikkien velvollisuuksien ja suuren epäröinnin keskellä, tulevaisuutta odottaa innolla. Sitä odottaa kaikkia niitä seikkailuja, joihin ikinä tuleekaan päätymään. On suuri halu tutustua uusiin ihmisiin ympäri Suomea ja maailmaa. Vaikka tulevaisuus näyttääkin aika-ajoin hyvin sumuiselta, sumu hälvenee, jos ei nyt päivä päivältä, niin ainakin viikko viikolta.  

 

Viivi Paloposki 

Mun kirjapäiväkirja: Luurankohuutoja Allen Ginsbergiltä meidän elävien keskuuteen 

Allen Ginsberg on mun mielestä yksiä 1900-luvun mielenkiintoisimpia kirjailijoita ja persoonia. Ginsberg oli avoimesti juutalais- sekä homorunoilija, minkä takia hänen työnsä oli välillä lievästi sanottuna hankalaa.

Ensimmäinen teos, jonka luin Ginsbergiltä, oli Luurankohuutoja. Se on suomennoskokoelman viimeinen teos. Itseäni hieman harmittaa se, etten ole vieläkään saanut tämän suomennostrilogian ensimmäistä osaa, nimeltään Huutoja, käsiini.

Kokoelmasta löytyy monenlaista sisältöä. Inspiraation lähteinä on toiminut niin paskantaminen ja seksuaalisuus kuin poliittiset kärjistymiset ja kaikki muu siltä väliltä. Allen Ginsbergin kirjotustyyliin kuuluu mitä ilmeisimmin mutkattomuus, aitous ja oikeudenmukaisuuden tavoitteleminen.

Isoimman vaikutuksen minuun teki se, että runoissa tuodaan kainostelematta esiin homous sekä seksuaalinen elämä, jotka olivat hankalia asioita puhua julkisesti vielä sinä aikana, kun Ginsberg oli nämä kirjoittanut.

Erityisen vaikutuksen teki runo nimeltä Uni, joka oli kirjoitettu vain noin kuukautta ennen Ginsbergin kuolemaa. Siitä siirryttiin järjestyksessä viimeiseen runoon kokoelmassa. Tämä viimeinen runo, nimeltään Juttuja joita en tee (Nostalgioita) on kuin Ginsbergin muistelma koko elämänsä ajalta. Tämä kirjoitettiin alle viikkoa ennen, kuin Ginsberg lopulta menehtyi. Runo päättyykin siihen, miten hän näkee tulevaisuuden itsensä vain tuhkauurnassa, eikä missään muualla. Siinä hän olikin valitettavasti oikeassa.

 

 

Tämä juttu on osa Mun kirjapäiväkirja -sarjaa, jota kirjoittaa Elli Kuoppala.

 

Ensimmäinen asuntoni

Jo lukion ensimmäisellä luokalla mietin, että olisi aivan mahtavaa muuttaa omilleen. Ei olisi kellekään tilivelvollinen omista tekemisistään ja saisi päättää kaikista asioista itse. Luultavasti melkein jokainen nuori ajattelee lähes samalla tavalla yksin asumisesta. Asiat eivät kuitenkaan lutviudu niin helposti ja kivasti, mitä täydelliset fantasiat antavat olettaa. 

Muuttopäivänäni en oikeastaan ehtinyt miettimään ollenkaan muuttamista, sillä olin koko päivän töissä ja vasta sen jälkeen alkoi tavaroiden kantaminen. Voi sitä riemua, kun vihdoin pääsimme kämpilleni ja aloimme purkaa lastiani uuteen asuntooni. Saimme tavarani aivan hujauksessa sisään ja siitä suuntasimme tietenkin ostamaan muuttopäivän perinteisen mättöruoan. Tämän jälkeen palasin maha täynnä yksin asunnolleni.  

Aluksi oli todella vaikeaa ymmärtää se, että nyt minulla vihdoin on oikeasti oma kämppä. Aluksi en oikeastaan omistanut juurikaan mitään. Minulla oli sohva, koulupöytä ja tv-taso. Ei oikeastaan mitään muuta mainitsemisen arvosta. Ja kyllä, minulla ei ollut esimerkiksi sänkyä vaan jouduin nukkumaan sohvallani. Nukuin puolitoista kuukautta sillä sohvalla ja voitte vaan kuvitella, että se jos jokin oli kaukana täydellisistä fantasioista.  

Melkein jokainen kauppareissuni on semmoinen pienoinen fiasko. Harva sitä juuri muuttanut tietää tasan tarkkaan jokaisella kerralla, että mitä siihen ostoskoriin nappaa. Minulla voi olla jokin suunnitelma, mitä aion ostaa, mutta kauppaan päästyäni mielihaluni ovat ihan erilaiset. Monesti lähden kauppaan ja havahdun jossakin kohtaa, että olen saattanut haaveilla paikallani jo tovin. 

Ensimmäiset viikot menivät aika hujauksessa, sillä olin koko ajan liikenteessä. Sitten, kun elämäntilanne vähän rauhoittui, kotini alkoi näyttää ja tuntua enemmän kodilta. Jonkun ajan päästä alkaa huomaamaan, että niihin pieniin päivittäisiin tai viikoittaisiin askareihin kuluu yllättävän paljon aikaa ja energiaa. Varsinkin, kun joutuu tekemään kaikki itse. Samaan aikaan nämä pienet arkiset askareet ovat minulle hyvinkin terapeuttisia.  

Nautin paljon siitä, että saan olla yksin omissa oloissani. Vastapainona tykkään olla myös paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Siksi voisinkin väittää, että ehdottomasti yksi haastavimmista asioista ja samaan aikaan parhaimmista asioista yksin asumisessa minulla on se yksin oleminen. Onkin hauskaa huomata välillä puhuvan ääneen, kuin puhuisi jollekin toiselle ihmiselle.  

Ekoina viikkoina minua ahdisti vähäisen se, että päivän oltuani liikenteessä joutuisin palaamaan yksin asuntooni. En ole oikeastaan ikinä porukoilla asuessani ollut raskaan päivän jälkeen kauhean puhelias tai seurallisin ihminen. Ehkä se on jollakin tavalla helpottava tunne, että on mahdollisuus tarpeen vaatiessa puhua muiden kanssa. Nyt kuitenkin olen tottunut olemaan paljon yksin ja päivä päivältä nautin siitä enemmän.  

Kaiken kaikkiaan yksin asuminen on kuitenkin erittäin mukavaa. Jälkeenpäin voi aina nauraa itselleen, kuinka tuli tehtyä pieniä kömmähdyksiä. Niin kuin ensimmäisellä pyykkivuorollani olin unohtanut varata pyykkikoneen seuraksi kuivaushuoneen. Siitä vasta hieno episodi käynnistyi, sillä piti löytää kaikille lakanoille ja tuhannelle vaatteelle 27 neliöisestä kämpästä paikka, jossa ne pystyivät kuivua homehtumatta. 

 

Viivi Paloposki