Suomalainen sisu – uhka vai mahdollisuus

Kaikki tietävät sen kuuluisan suomalaisen sisun. Sen, joka saa suomalaisen kantamaan puita kasaan, vaikka 20 asteen pakkasella. Sen, joka saa suomalaisen nousemaan maasta vielä kerran, vaikka hänet olisi lyöty sinne jo kolme kertaa. Se sama sisu, joka saa meidät suomalaiset painamaan eteenpäin ohi kaikkien esteiden. Se on se asia, joka erottaa suomalaiset kaikista muista kansoista. Mutta onko se sitten kuitenkaan niin positiivinen kuin tähän mennessä on uskottu?

Tuo suomalainen sisu on opettanut meidät siihen, että jos on heikko olo, tulee vain puskea läpi heikkouksista. Ihan hyvä teoria aina välillä, mutta ei läheskään aina. Tämä ajattelutapa on luonut Suomeen ilmapiirin, joka väheksyy väsymystä ja jaksamattomuutta. Se on tehnyt lauseesta: ”Minä en enää jaksa” kiroilua. Sitä sen ei pitäisi olla. Aina ei ole pakko jaksaa, jos todella ei vain jaksa. Ei ole heikkous väsyä. Ei ole heikkous menettää toivoa. Ei ole heikkous lopettaa jotakin, jos se tuntuu liian väsyttävältä tai tiedät, että saatat loukkaantua fyysisesti, jos jatkat.

Suomalainen sisu on mielestäni yksi suurimmista syistä, miksi Suomessa mielisairauksiin haetaan apua vasta niin myöhään. Tai mihinkään sairauksiin. Varsinkin x-sukupolven, eli 1964-1979 vuosina syntyneiden, kohdalla on usein niin, että suomalaiset eivät hakeudu sairaalaan tai hoitoon, jos ei ole aivan pakko tai sukulaiset eivät sinua sinne raahaa. Tämä johtuu suurilta osin juuri tästä suomalaisesta sisusta.

Esimerkiksi muistisairauksien kohdalla suomalainen sisu ei todellakaan ole hyvä asia. Muistisairauteen sairastunut henkilö saattaa tajuta sairautensa, mutta ei hakeudu lääkäri hoitoon ajatellen, että sairaus nähtäisiin nolona tai heikkoutena. Hän saattaa ajatella, että sisua vain peliin niin kyllä siitä muistisairaudestakin selvitään. Ei, ei kyllä selvitä. Varsinkin muistisairauksissa on tärkeää aloittaa hoito ajoissa. Muuten sairaus saattaa ehtiä levitä tai vakavoitua niin, että sitä ei saa hoidettua lainkaan.

Mielenterveydestä ei ikinä puhuta politiikassa. Mistä se johtuu? No suomalaisen sisun asenteesta, että jaksamattomuus on heikkous. Eihän siitä nyt voida puhua. Eihän kukaan nyt saisi luulla, että joku poliitikko kannattaa luovuttamista. Kuka sellaista äänestäisi? Tämä vääristynyt kuva mielenterveyden ongelmista ja väsymyksestä johtuu juurikin siitä kuuluisasta sisusta. Se antaa niistä kärsiville sellaisen kuvan, että heidän ongelmansa ovat noloja. Se johtaa siihen, että mielenterveyden ongelmista kärsivät eivät uskalla kertoa ongelmistaan. Sen takia ongelmat pahenevat vain koko ajan ja saattavat pilata ihmisen elämän. Tai vakavimmissa tapauksissa johtaa henkilön elämän loppumiseen kokonaan.

Eli onko sisu siis huono asia? Ei aina. Tietyissä tilanteissa sisu saattaa olla juuri se kantava voima, joka saa meidät jatkamaan tai yrittämään uudelleen lannistumatta. Meidän suomalaisten täytyy vain oppia säännöstelemään, koska kannattaa elää sisukkaana eteenpäin ja vain hyväksyä se, ettei aina jaksa.

 

Altavastaajana liikenteessä 

Mustan ja punaisen värinen moottoripyörä ajaa pitkin valtatietä. Kuski ajaa oikeaoppisesti oikean puolimmaisen kaistan keskellä, kun yhtäkkiä viereisellä kaistalla ajava auto laittaa vilkun oikealle, ja melkein ajaa motoristin päälle. Kuski jarruttaa nopeasti ja tööttää, ja auto vain kiihdyttää matkoihinsa. Hän jää miettimään, oliko auton tarkoitus ajaa yli vai oliko tämä vain sokea. Seuraavaksi hän ajaa kääntyvien liikennevaloihin, tarkoituksena kääntyä vasemmalle, vastaantulevien kaistan ylitse. Liikennevalot vaihtuvat vasta monen minuutin päästä, kun moottoripyörän taakse ajaa auto. Liikennevalot eivät tunnistaneet valoissa seisovaa kaksipyöräistä. Automatiikka ei aina tunnu palvelevan kaikkia.

Nämä molemmat tapahtumat ovat minulle arkipäivää liikenteessä. On ärsyttävää, kuinka autot usein ajavat täysin välittämättä kaksipyöräisistä ajoneuvoista. Kevytmoottoripyörässäni on 125-kuutioinen moottori, ja sillä saa ajaa moottoritiellä. Jopa siellä tunnen oloni turvallisemmaksi, kuin esimerkiksi Hervannan valtaväylällä ruuhka-aikaan. Kokemukseni eivät kuitenkaan ole vielä pahimmasta päästä, sillä kevarini huippunopeus yltää noin 120 kilometriin tunnissa, toisin kuin esimerkiksi mopokuskeilla. He ovat vielä alttiimpia vaarallisille kohtaamisille autojen kanssa, kuten itsekin entisenä skootterityttönä tiedän.

Lueskelin Motouutiset.fi sivulta juttuja ja tutkimuksia liittyen motoristien ja autojen kohtaamisiin liikenteessä. Sain selville, että kaikki ei aina ole kiinni autoilijan välinpitämättömyydestä, vaan joskus voi olla kyse aivan muusta. Yhden tutkimuksen mukaan autoilija yksinkertaisesti unohtaa nähneensä moottoripyöräilijän, ja syy on ilmeisesti lähimuistissa. Toinen uutinen, jossa edellistä juttua sivuttiin, käsitteli motoristin näkymisen parantamista liikenteessä.

Mielestäni autokouluissa voitaisiin opettaa enemmän kaksipyöräisten huomioimista liikenteessä. Ja jos vain olisi mahdollista, autoilijan voisi laittaa itse ajamaan kaksipyöräisellä liikenteeseen, jolloin tämä näkisi tilanteita myös altavastaajan näkökulmasta. Koska sitähän me kaksipyöräisellä liikkujat olemme, altavastaajia. Autojen apuohjelmat uudistuvat ja kehittyvät hyvään tahtiin. Voi olla, että mitä enemmän autoilu siirtyy roboteille, teiden turvallisuus kaksipyöräisille paranee.

teksti ja kuvat: Vilma Ryödi

Lukio loppuu – No mitäs sitten? 

Lukion lähestyessä loppuaan, alkaa abeilla häämöttämään seuraava elämänvaihe. En edes muista, kuinka usein minulta on kysytty: ”No mitäs sitten?” viitaten lukiosta valmistumisen jälkeiseen elämään. No mitäs sitten? Yliopistoon, ammattikorkeaan, töihin, ulkomaille opiskelemaan, aupairiksi vai minne. Itseäni lukion lopun häämöttäessä jopa enemmän stressaa kouluarjen loppumisen jälkeinen elämä, mitä itse kirjoitukset. Lukiossa on selvät sävelet: ilmoittaudut kirjoituksiin, luet syksyn tai kevään kirjoja lävitse ja sitten kirjoitussalissa teet parhaasi. Ei siinä ole mitään sen ihmeellisempää. Sen sijaan kuin puhutaan lukion jälkeisestä elämästä, kaikki päätösvalta on sinulla: minne ja mitä menet opiskelemaan, miten vietät mahdollisen välivuotesi tai mitä ikinä sitten keksitkään. Tässä sinua ei välttämättä kukaan enää kädestä pitäen ohjasta, se on pelottavaa.

Vaikka lukiolaisilta tunnetusti kysytään jatko-opinto suunnitelmia, se että tietää mitä haluaa mennä opiskelemaan, ei itsessään riitä. Vaikka tiedän mitä haluan opiskella, ei se ole kuitenkaan ihan niin yksinkertaista. Välivuoden pitäminen ei välttämättä ole ”valinta” tai merkki siitä, että ei tiedä mitä haluaa opiskella. Todellisuudessa se on monille estämätön pakote. Kouluihin on vaikea päästä sisään, ja vaikka tulisi opiskeltua pääsykokeisiin vuoden ympäri, voi silti käydä niin huono tuuri, että kouluun pääsy lykkääntyy taas toisella vuodella. Tiedän monia, jotka haluaisivat päästä jo opiskelemaan haaveammattiaan, mutta eivät yksinkertaisesti pääse opiskelemaan, joten tällöin yhteiskunta käytännössä pakottaa pitämään välivuoden.

Lukion alussa tulee ajateltua, että lukion jälkeen menen sitten opiskelemaan sinne, ja sitten elämä vaan pyörii eteenpäin kuin juna. Todellisuudessa kaikki ei sujukaan niin selkeästi. Lukion loppua kohden olen kuullut monien sanovan, että tässä kohtaa alkaa kyseenalaistamaan kaikkea sitä, mitä on halunnut olla ja mitä on halunnut tavoitella. Unelmat alkavat tuntua kaukaisemmilta kuin koskaan, vaikka käytännössä ne ovat vain lähempänä. Kaikki ne asiat, mitkä tuntuivat kolme vuotta sitten itsestäänselvyyksiltä, tuntuu nyt mahdottomuuksilta. Tämä johtuu siitä, että silmien eteen isketään realiteetit ja kriteerit, mitä vaaditaan minnekin. Kaikki alkaa tuntua kuormittavalle ja kauhistuttavalle, mikään ei tunnu enää selkeältä tai järkevältä.

Entistä enemmän pelkoa myös lisää se, että tutut kaverit hajaantuvat eri paikkakunnille tai jopa eri maihin. Kaikki se tuttu ja turvallinen alkaa pikkuhiljaa hajota. Olen kuullut monien sanovan, että tuntuu kuin kaikki ympärillä olisi menemässä jonnekin ja tekemässä jotakin jännittävää, kun itse vain jumittaa paikallaan. Tämä välivuoden mukana tullut paikalla pysyminen, voi lisätä masentuneisuutta ja syrjäytymistä entistä enemmän. Jokaiselle on tärkeää kuulua johonkin yhteisöön ja kokea, että omalla elämällään on merkitystä. Mitä jos ei pääse opiskelemaan ja mahdollisella työpaikallakaan ei ole tiivistä yhteisöä? Suomessa pohditaan, kuinka nuoret aikuiset masentuvat ja syrjäytyvät, mutta eikö meidän yhteiskuntamme melkein jopa pakota siihen? Verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin tai Iso-Britanniaan, Suomessa on vaikea päästä korkeakouluihin opiskelemaan. Suomessa välivuoden pito on useimmiten välttämätöntä, kuin taas Yhdysvalloissa se on enemmän henkilökohtainen valinta.

Välivuosikaan ei toki ole aina se huono vaihtoehto. Olen kuullut monien toteavan, että välivuoden pitäminen on auttanut paremmin heitä ymmärtämään itseään ja sitä, mitä haluaa itse elämältä. Töissä käyminen koulun sijasta voi auttaa ymmärtämään, että se haave ammatti ei ole olekaan se oikea vaihtoehto. Monille välivuoden aikana tapahtuu mielenmuutos, jossa aletaan aivan kuin uudelleen arvioimaan unelmien ja tavoitteiden merkitystä. Joillekin tämä voi olla hyvä asia, monet haluavatkin pitää vapaasta tahdosta välivuoden, toisille tämä taas voi olla petollista. Tiedän, että itse en pitäisi ”pakollisesta” välivuodesta. Toki välivuoden aikana voi matkustella, mennä aupairiksi tai hankkia muuta elämän kokemusta. Jos kuitenkin välivuosi ajaa epäilemään itseään enemmän ja enemmän, tulevaisuuden unelmista alkaa pikkuhiljaa muodostua niitä menneisyyden haaveita.

teksti: Oona Koivula

kuva: Flickr